Minna Virolainen

01.02.2023
Näkökulma

Sananvaltaa ja valintoja

Yhteiskunta ei muutu itsestään, vaan sitä muutetaan. Sama koskee myös kieltä; muutokseen tarvitaan kielenkäyttäjiä.

Täytettyäni 24 pappa kutsui minua silloin tällöin vanhaksipiiaksi. Tiesimme molemmat, että kyseessä oli hyväntahtoinen leikinlasku, joka ei osunut minuun millään tavalla. Mutta oikeasti tuolloin ei vielä ollut ehtinyt kulua montaa vuosikymmentä siitä, kun vanhapiika oli halventava ilmaisu, jota käytettiin lyömäaseena. Ja vain vähän enemmän aikaa siitä, kun yhteiskunta määritteli normaalin aikuisen naisen ainoastaan äitiyden ja avioliiton kautta.

Avioton lapsi oli aiemmin äpärä. Leima oli häpeällinen senkin jälkeen, kun sillä enää ei ollut määräävää merkitystä lapsen tulevaisuuden kannalta. Mutta yhteiskunta ja ajattelu muuttuivat, eikä avioliitto ole enää ainoa tapa olla parisuhteessa tai muodostaa perhe. Ilmaisua au-lapsi eli avioliiton ulkopuolinen lapsi ei enää tarvita. Ei puheessa eikä lainsäädännössä.

Kun vuonna 2021 eduskunnassa valmisteltiin vanhemmuuslakia, termit vanhempi, synnyttäjä ja tunnustaja saivat aikaan kauhistelua, kuinka sukupuolineutraali kielenkäyttö on mennyt liian pitkälle. Kyse ei kuitenkaan ollut kielellisestä nykypesusta, vaan lain sisältöön liittyvistä todellisista tarpeista. Esimerkiksi tunnustaja ei aina ole isä ja toisaalta lapsella voi olla vain yksi synnyttäjä, mutta äitejä voi olla kaksi.

Termien aiheuttama pillastuminen vaikuttaa varsin teennäiseltä, sillä kyseessä ei ole uusi tai arjessa vieras asia. Kaikki äidit eivät ole synnyttäjiä ja kaikki synnyttäjät eivät ole äitejä – tämä on tuttua esimerkiksi adoptio- ja sijaisvanhemmuuden osalta sekä osassa uusperheitä. Kukaan ei ajatellut, saati vaatinut, että laissa käytetyt termit tulisivat arkikäyttöön. Perheet saavat edelleenkin käyttää juuri niitä nimityksiä kuin haluavat ja sama oikeus kuuluu myös sateenkaariperheille. Pelkkä lakien muuttaminen ei yksistään riitä, vaan myös puheen on muututtava niin, että sateenkaariperheet kohdataan ja huomioidaan arjessa yhdenvertaisesti.

Jos kokemus omasta cissukupuolesta on ollut aina selkeä, eikä oma identiteetti ole muutenkaan aiheuttanut perustavanlaatuisia pohdintoja, voi olla vaikea käsittää, miltä tuntuu ja mitä merkitsee olla trans- tai muunsukupuolinen. Hämmennys on ymmärrettävää, mutta ei anna oikeutta kieltää tai vähätellä toisen kokemusta ja identiteettiä. Jokaisella on oikeus omaan sukupuoli-identiteettiin sekä oikeus tulla kohdelluksi sen osalta yhdenvertaisesti ja huomioivasti.

Ennen ei ollut kunnollista. Isossa kuvassa elämä on nykyään vähemmän vaarallista ja elämän laatu on parempi yhä isommalla osalla ihmisiä. On siis hölmöä haikailla menneeseen. Se on myös turhaa, sillä sitä menneisyyttä, johon haikailu tässä yhteydessä usein kohdistuu, ei ole koskaan ollut olemassa.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä on ollut aina. Aikakausien, kulttuurien ja maiden välillä on eroja, mutta erilaisuus enemmistöstä on useimmiten ollut vaarallista. Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä seikkoja on kontrolloitu uskonnolla, laeilla, luokituksilla, leimoilla ja hiljaisuudella. Tie nykytilanteeseen on ollut pitkä ja vaatinut valtavasti työtä ja taistelua. Työ jatkuu edelleen.

Yhteiskunta ei muutu itsestään, vaan sitä muutetaan. Sama koskee myös kieltä; muutokseen tarvitaan kielenkäyttäjiä. Kyse ei kuitenkaan ole vain tietyn vähemmistöryhmän asiasta, vaan yhä useammalle ja sen myötä meille kaikille paremman yhteiskunnan rakentamisesta. Siksi mukaan tarvitaan hiljainen enemmistö: tuodaan moninaisuuden huomioiminen, oikeat ilmaisut ja syrjimätön kieli työpaikoille, kouluihin, harrastuksiin ja kaikkialle kanssakäymiseen.

Loppuun vielä muistutuksena; yhdenvertaisuus ei ole keneltäkään pois. Sama perusajatus koskee syrjimätöntä kieltä. Käyttäessämme kieltä teemme aina valintoja. Syrjimättömän kielen käyttö ei ole oikeastaan sen vaikeampaa. Jos kyseessä on itselle uusi ja vieras asia, kaiken huomioiminen ja haltuunotto ei välttämättä onnistu hetkessä ja se on ihan ymmärrettävää. Kenenkään ei myöskään tarvitse tähdätä täydellisyyteen. Tärkeintä on halu oppia ja kuunnella.

Minna Virolainen
Aikamerkin päätoimittaja
viestinnän asiantuntija, Työväen Sivistysliitto