Ympäristöahdistus toimii muutosvoimana

Maapallon tämänhetkinen tilanne ei mairittele ihmiskuntaa. Syyskuun alussa pidetyssä Työväenkirjallisuuden päivässä ympäristöaiheista kirjoittavat panelistit pohtivat muun muassa sitä, mikä ihmisyydessä on muuttunut niin, että se saa ihmiset tietoisesti toimimaan luontoa tuhoavilla tavoilla.

Kirjailija Ville-Juhani Sutinen totesi, miten nykyisten ympäristökatastrofien aikakaudella huomio kohdistuu usein eläinnäkökulmaan, vaikka hänen mukaansa pitäisi, ehkä vähän vanhanaikaisestikin, keskittyä nimenomaan ihmiseen, koska tämä on ongelmien aiheuttaja, mutta myös ratkaisujen lähtökohta.

Eläinfilosofi Elisa Aaltola puolestaan muistutti, miten nykyihmiset haluavat itsekkäästi tyydyttää kaikki halunsa ja tarpeensa. Valistusaikana he sen sijaan miettivät, miten voisivat elää moraalisesti hyvää elämää. Tämä kysymys on kuitenkin jäänyt ihmisyydestä pois.  

– Me emme enää kysy, minkälaisia olentoja meidän tulisi olla.

Taide herättää ympäristötietoisuuteen

Panelistit totesivat, miten pelkkä tieteellinen tieto ei riitä muutamaan ihmisten käyttäytymistä ekologisesti kestäväksi.

– Kuivan analyyttinen argumentti suostuttelee pienen osan ja eksaktisti tarjottu tieteellinen tieto samoin. Lopuille tunteet ja kulttuuriset sosiaaliset uskomukset, jotka me sisäistämme kasvuympäristöstämme, ovat suurimmassa roolissa, Elisa Aaltola sanoi. 

Taiteen, kuten kirjallisuuden, tehtävä onkin luoda silta tiedon ja ihmisten välille, sillä julistava ja suora kommentaari saa yleisön usein kaikkoamaan.

– Vaikka kirjoittaisi rakkaussuhteesta tai mistä tahansa näennäisesti ekokriisistä irrallisesta aiheesta, se väistämättä heijastuu tavalla tai toisella teokseen. Kun asioista kirjoitetaan vasten jotain tietoisuutta tapahtumien vääjäämättömyydestä, silloin ihmiset saadaan enemmän kiinnostumaan aiheesta, Ville-Juhani Sutinen totesi.

Aaltola muistutti, miten taide on aina arvolatautunutta ja miten myös taiteilijoilla on vastuu muutoksesta.  Hän itse kirjoittaa edistääkseen sillä muiden olentojen hyvää.

– Kaikki mitä ihminen tekee, on arvolatautunutta. Sen teeskentely, etteivätkö arvot näkyisi omassa taiteellisessa tuotannossa, on sama kuin jos tutkija väittäisi, että hänen tieteensä ei millään tapaa heijasta mitään arvoja. 

Kirjailija ja dokumentaristi Riikka Kaihovaara kertoi, miten taiteilijat ja kirjailijat voivat esittää hankalia kysymyksiä, provokatiivisia väitteitä, osoittaa yhteiskunnallisia epäkohtia ja maalailla kaikenlaisia kiusallisia skenaarioita.

– Mutta heidän ei tarvitse vastata siihen, miten ongelmat järjestetään ja ottaa kantaa reaalipolitiikkaan. Se on muiden tehtävä.

Runoilija Olli Sinivaara on samaa mieltä. Taide voi esittää ihmisen olemisen moni eri maailmoja: biologisen, henkisen, historiallisen tai vaikka ikuisen maailman ja näyttää ihmisen välisiä ristiriitoja.

– Mutta taide ei voi esittää, miten ne pitäisi ratkaista. Siihen taide pysähtyy.

Maailmanloppufantasiat lamaannuttavat

Ympäristökatastrofia ei ole mahdollista pysäyttää, mutta sen etenemistä voi hidastaa lukemattomin pienin ja suurin keinoin. Panelistien mielestä ihmiset ovat kuitenkin jämähtäneet puhumaan ekokatastrofista käsitteillä ja tarinamuodoilla, jotka olettavat, että ennen pitkää tulee joko tuho tai pelastus.

– Viihde on täynnä ihan hillitöntä dystoppisuutta. Romahdusfantasiat vievät meitä kuitenkin harhaan ja estävät sopeutumista, Riikka Kaihovaara sanoi.

Ville-Juhani Sutinen toivookin, että nykyisestä kitkuttelusta, kulkemisesta hitaasti kohti tuhoa, puhuttaisiin enemmän. Silloin asioihin olisi helpompi reagoida. Kaihovaara on samaa mieltä.

– Enemmän pitäisi keskittyä siihen, että tässä nyt ollaan ja tosi paljon voi tehdä käytännössä, mutta silloin narratiivi pitäisi siirtää ison muutoksen odotuksesta pieniin, hitaasti tapahtuviin muutoksiin.

Olli Sinivaara muistutti, miten ihmisen luontosuhde ei ole ikinä ollut harmoninen. Sitä ovat aina varjostaneet monenlaiset uhat: villieläimet, jotka ovat raadelleet lapset, tulipalot, jotka ovat pyyhkäisseet koko kylän mennessään tai isot luonnonkatastrofit ja taudit.  

– Ihmisen maailma on aina ollut rikki, mutta siihen on sopeuduttu, ja nyt meillä on paremmat välineet reagoida muutokseen kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa.

Toivo: jotain hyvää kauheuden keskellä

Riikka Kaihovaaraei usko, että ihminen pystyy korjaamaan tekemiään ympäristövirheitä.

– Minua kavahduttaa illuusio hallinnasta ja kontrollista, että ikään kuin tulevaisuus tai maailman korjaaminen olisi jotenkin meidän käsissämme.

Elisa Aaltola on tästä eri mieltä. Hän muistutti, miten on olemassa tehokkaita keinoja korjata asioita, ja tietoa, mitä pitäisi tehdä: vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä ja eläintuotantoa, hillitä kulutusta ja rajoittaa luonnonresurssien tuhlaamista.

– Nämä ovat kaikki on tosi simppeleitä juttuja, mutta näiden toimien käytön esteenä on ihminen itse. Me olemme kaikki kulutusyhteiskunnan jäseniä ja mokattu ihan jokainen meistä. Ongelma on hyvin ihmiskeskeinen maailmankuva, joka sallii meille sen, että ajattelemme vain ihmisen ja oman yhteisön etua ja hyötyä.

Vaikka planeetalla on Aaltolan mukaan vielä toivoa, myös liika toiveikkuus on vahingollista.

– Toivon sijaan tarvitaan kiukkua, mitä me teemme tälle planeetalle, sillä se on hyvin motivoiva tunne ja herättää toimimaan. Toivo taas voi antaa mielikuvan siitä, että joku muu hoitaa tämän jutun samalla, kun ajamme täysillä kohti seinää.  

Toivoa enemmän Aaltola korostaa merkityksellisyyttä.

– Vaikka olisi keskellä palavaa planeettaa, voi viimeiseen asti koettaa muuttaa asioita.  Asioiden ei aina tarvitse onnistua, jotta ne olisivat merkityksellisiä. Voi käydä syvää kamppailua sellaisen asian puolesta, joka hyvin todennäköisesti ei toteudu ja silti löytää siitä jatkuvaa merkitystä elämäänsä.