Yhteiskuntaluokat törmäyskurssilla

Yhteiskuntaluokat eivät ole kadonneet. Niistä ei vain yleensä puhuta, toteaa kirjailija Noora Vallinkoski.

– Emme ehkä edes näe suomalaisen yhteiskunnan luokkarakenteita, vaan puhumme ensisijaisesti esimerkiksi hyvinvointivaltiosta.

Vallinkoskea kiinnostaa se, mistä johtuu, että joku asia on vaiettu tai sitä pidetään epärelevanttina. Nimenomaan luokkaerojen piiloutuminen tekee hänestä aiheen tärkeäksi.

Vallinkosken uusimmassa Koneen Pelko -romaanissa 19-vuotias päähenkilö Johanna tulee tietoiseksi omasta luokka-asemastaan pyrkiessään pois kotilähiöstään, mutta mitä kauemmas hän sieltä pääsee, sitä selvemmin hän tunnistaa oman alaluokkaisuutensa.

Vallinkoski itse on köyhän lähiön kasvatti ja tehnyt sieltä hypyn keskiluokkaan. Tätä samaa teemaa hän käsittelee myös kirjassaan: päähenkilö Johannalla on kova pyrkimys luokkanousuun, mutta välineet puuttuvat. Uudessa ympäristössä Johannaa vaivaa ulkopuolisuuden tunne, jota ei hän osaa sanoittaa.

Johanna esimerkiksi hakee yliopistoon opiskelemaan, mutta hänellä ei ole minkäänlaista taustatukea tai tietoa siitä, miten siellä toimitaan. Kun hän lähestyy yliopistomaailmaa ulkopuolisena, näyttäytyy se hänelle paikkana, jossa kaikilla muilla on kulttuurista ja sosiaalista pääomaa sekä tietoa esimerkiksi akateemisista perinteistä ja hänellä ei.

– Tästä syntyy kokemus, ettei hän mitenkään voi pärjätä näitä nuoria vastaan.

Yksilön ja yhteiskunnan kytkös näkyväksi

Tarinansa Noora Vallinkoski haluaa liittää osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia.

– Ilman yhteiskunnallisten tapahtumien kytkemistä yksilön elämään jotain jäisi kertomatta ja olisi vain yksilön tarina, mutta kokemamme asiat ovat kuitenkin jaettuja muiden ihmisten kanssa.

Toinen kirjan päähahmoista, Johannan isä, on fyysistä voimaa vaativan työn raataja, joka hajoaa ruumiillisesti, kun hänen työmiehuutensa viedään työn automatisaation myötä.

– Isälle ruumis on ollut voiman ja omanarvontunnon lähde ja kyvykkyys on ollut yhtä kuin työkyky, jota kautta on tullut arvostus yksilönä.

Kun isältä tämä viedään, hänen todellisuutensa romahtaa.

– Isän hahmossa minua kiinnosti tutkia sitä, miksi sopeutuminen siihen, että omanarvontuntoa voi saada muunkin kuin ruumiin kautta on ollut työväenluokkaisille miehille niin vaikeaa tai jopa mahdotonta.

Tietyllä tavalla isän hahmossa ruumiillistuukin koko perinteisen työväenluokan hajoaminen.

Lähteminen lähiöstä on iso riski

Kolmas päähenkilö, veli, jää lähiöön ongelmien kasautumisesta ja näköalattomuudesta huolimatta. Lähiössä itse varttuneen Vallinkosken oma kokemus on, että oman lähiötodellisuuden ulkopuolinen maailma voi näyttäytyä pelottavana ja vaarallisena.

–  Jos lähtee tavoittelemaan jotakin muuta ei voi tietää, mikä toisessa maailmassa on mahdollista. Siksi on turvallisempaa jäädä ja hankkia vaikka sama ammatti kuin vanhemmilla ja olla osa sitä jatkumoa.

Niin kirjassa kuin tosielämässä tytöille lähteminen on helpompaa: oli se sitten kurjasta lähiöstä tai autioituvalta maaseudulta.

– On kiinnostava kysymys, miksi näin on ja mitkä mekanismit vaikuttavat siellä taustalla.

Uusia sävyjä luokka-ajatteluun

Viimeisimmän romaaninsa myötä Vallinkoski alkoi päivittää myös omaa suhdettaan työväenluokkaan.

– Aloin miettiä, miksi luokkanousu ja keskiluokkaan pyrkiminen on itsestäänselvä tavoite. Entä jos työväenluokkaisia ammatteja ja elämäntapaa arvostettaisiinkin keskiluokan rinnalla samanarvoisena, hän pohtii ja jatkaa miettimällä, tarvitseeko kaikkien tavoitteena olla korkeakoulutus, koska se ei kuitenkaan ole mahdollista.

– Tämä havainto oli itsellekin terveellistä, koska olen itse ollut sellainen koulutususkova ja olen tietysti edelleenkin, mutta itselle tuli kirjoitusprosessin myötä uusia sävyjä ja ajatuksia luokasta.

Vallinkoski ei myöskään pidä lähiöön jäämistä aina ongelmana.

– Lähiöitä on hyvin erilaisia. Osaan huono-osaisuus on kasautunut ja on helpompi ymmärtää, että sinne jäämisen seurauksena voi itsekin jäädä huono-osaisuuden kierteeseen, jos ei ole koulu- tai työpaikkaa. Toisaalta jos hankkii työväenluokkaisen ammatin ja asuu perinteisessä työväenlähiössä, niin en näe mitään syytä patologisoida asiaa.