Tasa-arvotyötä tanssitaiteen keinoin

Taide kuuluu kaikille, ainakin periaatteessa. Käytännössä osa ihmisistä kuitenkin kokee, ettei se ole heitä varten, heille tehtyä tai heillä ei ole siihen pääsyä.

Ennen vaaleja Perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran lipsauttama määritelmä kulttuurista luksuspalveluna sai ammattilaiset suivaantumaan. Myös Laura Lehtisen mielestä ilmaisu oli pöyristyttävä, mutta toi samalla esiin sen, että osalle ihmisistä taide näyttäytyy hyvin vieraana.

– Taiteilijan näkökulmasta taiteella on paikka jokaisen elämässä, mutta Purran lipsautus oli hyvä muistutus ja peiliin katsomisen paikka myös meille taiteilijoille, että kenelle, miten ja missä taidetta teemme.

Omassa työssään tanssitaiteilijoina Lehtinen ja Elsa Heikkilä haluavat kyseenalaistaa taiteen valta-asetelmia. Lehtinen ja Heikkilä uskovat, että jos eri vähemmistöistä ja luokkataustoista tulevat taiteilijat pääsisivät omine vahvuuksineen enemmän ääneen taiteen näyttämöillä, myös taide-esitykset olisivat moninaisempia ja samalla puhuttelisivat katsojia laajemmin yhteiskunnan eri osa-alueilla.

Nyt taidetta tehdään, usein tiedostamattakin, keski- tai yläluokalle. Tämä näkyy muun muassa siten, että katsojalla oletetaan olevan tiettyä kulttuurista sivistystä tai koulutustaustaa. Päästäkseen sisälle esitykseen hänen esimerkiksi oletetaan tietävän, mihin klassikkoteoksiin tai teorioihin esityksessä viitataan.

Kenen tieto taiteesta välittyy?

Laura Lehtisen ja Elsa Heikkilän vetämän Luokkahankkeen tavoitteena on ollut nostaa esiin yhteiskuntaluokkiin liittyviä kysymyksiä tanssitaiteessa.

– Tutkimme esimerkiksi sitä, miten luokka näkyy hankkeen osallistujien ruumiillisuudessa ja minkälaisia tunteita luokkaisuuteen liittyy, Lehtinen kertoo projektista.

Hankkeessa on ollut mukana parikymmentä taiteilijaa ja tutkijaa, joilla on työväenluokkainen tai ristiriitainen tausta. Osa työryhmäläisistä kokee, että heidän on tanssijoina pitänyt piilottaa tai kätkeä oma luokkataustansa.

Moni pystyy samaistumaan myös siihen, ettei toimi jossain tilanteissa siten kuin on odotettu tai hillitty keskiluokkaisuus on pitänyt erikseen opetella. Opeteltu keskiluokkaisuus puolestaan on saattanut rakoilla ja työväenluokkaisuus ryöpsähtää esiin eri tavoin. 

– Esimerkiksi liiallisena tunteellisuutena tai henkilökohtaisuutena tai liian suurina eleinä, Heikkilä sanoo.

Lehtinen kertoo, että koska hän on oppinut arjen sosiaalisissa tilanteissa hillitsemään ilmaisuaan, hän on päätynyt myös tanssijana tekemään niin.

–  Rakastan tanssia vahvasti ja rytmisesti ja päästää itseni kehollisesti hyvin voimallisesti, roiskivasti esiin. Kun olen yrittänyt peittää tätä ominaisuutta, oma tanssijuuteni on ollut laimeaa, puolivillaista.

Lehtinen ja Heikkilä uskovat, että oman taustan häivyttäminen kaventaa taidekenttää, jos taidetta ei saa tehdä koko omaa potentiaaliaan tai mahdollisuuksiaan hyödyntäen. Siksi heistä on tärkeää puhua taiteentekijöiden luokkataustasta ja luokkaisuuksista laajemmin.

– Työväenluokkainen tausta ei samalla tavalla konkreettisesti näy päällepäin kuin vaikkapa etninen tausta, mutta se elää meidän ruumiillisuudessamme, Lehtinen muistuttaa. 

Uudenlaisia tapoja kokea taidetta

Taiteen äärelle hiljentyminen on osalle ihmisistä vieras, vaikea tai jopa vaivaannuttava asia. Laura Lehtinen ja Elsa Heikkilä uskovat, että oman työväenluokkaisen taustansa takia he pystyvät kuvittelemaan, mikä taideteoksissa voi hämmentää tottumatonta katsojaa ja mikä kaikki ilmentää keskiluokkaisia ajattelumalleja.  He ovat myös miettineet sitä, mitä pitäisi tehdä toisin, jotta taideteokset avautuisivat laajemmalle joukolle ja yleisö kokisi ne omakseen.

Heikkilä peräänkuuluttaa monenlaisia tapoja kokea taidetta. Hän pohtii, mitä tapahtuisi, jos yhä useammin esittävien taiteiden katsomoissa yleisö saisi liikkua ja toimia tai vaikka keskustella. Heikkilä uskoo, että tällainen vuorovaikutus voi purkaa esitystilanteeseen liittyvää koodistoa sekä oletuksia “oikein olemisesta” yleisössä. Hän kertoo esimerkin työpajasta, jossa suurimmalla osalla osallistujista ei ollut nykytanssista mitään käsitystä.

– Keskustelun ja yhteisen työskentelyn aikana he tekivät työpajassa näkemästään nykytanssista tosi moninaisia tulkintoja ja kuvasivat tanssin katsomisen avautuneen heille merkityksellisenä kokemuksena.

Tanssitaiteilijat korostavat myös peruskoulun merkitystä taidekasvattajana. Kirjastot ovat kaikille avoimia tiloja, ja lukeminen tai musiikin kuuntelu ovat helposti lähestyttäviä taiteen lajeja, mutta tanssi ja teatteri eivät ole samalla lailla ihmisten arjessa läsnä.

– Perheiden taideasenteisiin voi olla vaikea vaikuttaa, mutta jotta monenlainen taide ja kulttuuri olisivat osa kaikenlaisista taustoista tulevien lasten ja nuorten elämää ja he kokisivat samaistumispintaa taiteen parissa, on peruskoululla ja toisaalta ilmaisilla tai hyvin edullisilla harrastuksilla iso rooli siinä, että he ylipäänsä saavat tietää eri mahdollisuuksista, taidelajeista ja genreistä, Heikkilä ja Lehtinen jatkavat.