Sosiaalipummi on yhteiskunnan vihollinen

Hätkähdän joka kerta kun suomalainen poliitikko perustelee sosiaalipalveluja tai kohtuullisen elämän takaavia tulonsiirtoja perustuslakiin vedoten. Vaaditaanko inhimillisen elämän perustelemiseen perustuslakia, Sara Salomaa kysyy.

”Keittiön pöydällä on tuhkakuppi. Miksi köyhällä on muka varaa paheisiin?” Helsingin Sanomat teki vuonna 2008 laajan artikkelin suomalaisesta köyhyydestä ja antoi sille kasvoja. Edellä mainittu lainaus on esimerkki palautteesta, jota tulvi toimitukseen jutun ilmestymisen jälkeen. Lukijat olivat pöyristyneitä mukavuuksista, joita köyhyysrajan alapuolella elämän ihmisen arjessa näkyi.

Näky ei kelvannut suomalaisille. Ei nähty riittävästi rankaisua, aliravitsemusta, takkuisia hiuksia ja toivottomuutta.

Miksi kommenteilla on merkitystä? Koska tapa, jolla suhtaudumme huono-osaiseen kertoo paljon meistä ja tavasta, jolla maailma meille näyttäytyy. Haastoin itseni miettimään, mitkä ovat viisi jättiläismäistä paholaista tämän päivän Suomessa.

Ajatus juontaa juurensa toisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneen brittitutkijan, Willian Beveridgen ajattelusta. Hän rakensi mallin hyvinvointivaltiosta ja oli monella tapaa myös pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin innoittaja.

Beveridgeläisyyden tavoitteena oli taistella viittä jättiläismäistä paholaista – kurjuutta, sairautta, tietämättömyyttä, puutetta ja toimettomuutta vastaan. Tätä taistelua käytiin universaalien eli kaikille tarkoitettujen palvelujen ja perusturvan takaavien tulonsiirtojen varassa.

Suomessa beveridgeläistä kamppailua on käyty menestyksekkäästi. Lapsiköyhyyttä on kitketty. Sairautta, absoluuttista köyhyyttä ja epävarmuutta on hävitetty tietoisin toimin. Paljon on tehty. Paljon on tehty järjestelmille. Toki väliinputoajia on yhä ja uusia heikompiosaisten ryhmiä syntyy, mutta päälinjaltaan suomalainen yhteiskunta ottaa kopin puutteessa, ahdingossa ja sairaudessa elävistä.

Järjestelmä on korostanut universaaliutta ja rakennettuna se on muodostunut periaatteelle, ettei yksikään ole silmätikkuna, eikä köyhän leimaa lyödä ihmisen otsaan. Suomalainen järjestelmä on pyritty rakentamaan irti nöyryytyksestä. Monella tapaa siinä on myös onnistuttu.

Palataan köyhän perheen tuhkakuppiin ja ajatukseen nykypäivän paholaisista. Mitkä ovat viisi 2010-luvun saatanaa? Omalle listalleni pääsivät ahneus, itsekkyys, piittaamattomuus, rasismi ja toiseus. Nämä paholaiset ovat olleet muokkaamassa niitä piirteitä meidän yhteiskunnassamme, jotka saavat kyseenalaistamaan ajatuksen yhtenäisestä Suomesta.

Viisi paholaista ovat muuttuneet järjestelmän tasoisista ongelmista ihmisen kokoisiksi. Beveridgen jalanjäljissä on kehitetty järjestelmää, mutta unohdettu ihminen. Meidän arjessa heikompiosainen on muodostunut muukalaiseksi, jollaisena haluamme tämän pysyvänkin.

Olemme jo tottuneet ajatukseen, että leipäjonot ovat tapa hoitaa köyhyyttä 2010-luvun Suomessa. Samalla kun uutiskuvat Helsinginkadulla ranskanleipäpakettia odottavista kanssaihmisistä tekevät pahaa, liittyy katsomiseen irstasta kiinnostusta. Osa ohikulkijoista ei katso vaikeaa arkea elävää ihmistä, vaan etsii vastauksia kysymyksiin, miksi jokaisella jonottavalla ei ole kyyneleet silmissä. Miksi sukkahousuissa ei näy silmäpakoja. Onko jalassa liian puhtaan näköisen farmarihousut, ja kehtaako joku vielä jutella vieruskaverille. Hymyilläkin vienosti. Muka nauttia elämästä.

Etäältä katsottuna leipäjono alkaa näyttää jalkapuulta, johon haluamme sulloa ihmiset. Siinä heidän köyhyytensä on jokaisen arvioitavana. Ihmisinä me haluamme nähdä, että köyhä nöyrtyy köyhyytensä alla. Leipäjonossa köyhyydestä on näyttöä, jota keittiön pöydällä oleva tuhkakuppi saa kyseenalaistamaan.

Hätkähdän joka kerta kun suomalainen poliitikko perustelee sosiaalipalveluja tai kohtuullisen elämän takaavia tulonsiirtoja perustuslakiin vedoten. Kyllä – perustuslaissa on todettu, että julkisen vallan on turvattava sosiaaliset oikeudet kuten turvallisuus, kotirauha, yhtäläinen kohtelu ja heikoimman suoja. Mutta vaaditaanko inhimillisen elämän perustelemiseen perustuslakia? Kun puhutaan ihmisarvoisesta elämästä, tarvitaanko lakia jatkamaan siitä, mihin moraali loppuu?

Tämän kirjoituksen uutinen kuuluu seuraavasti: Köyhyyttä on vaikea kantaa kunnialla 2010-luvun Suomessa. Muuta väittävä on kylmästi väärässä. Hyvä ja huono uutinen on se, että me voimme vaikuttaa köyhyyden ja huonompiosaisen ihmisen elämään. Sosiaalipoliitikot, taloustieteilijät ja kaappihumanistit ovat kaikki yksimielisiä siinä, että köyhyyden kokeminen on muutakin kuin taloudellinen kysymys.

Jos halutaan aidosti puuttua suomalaiseen köyhyyteen, on muistettava korjata järjestelmän puutteiden ohella myös meidän omia puutteitamme. Saatanat syntyvät ja vahvistuvat meidän ajatuksistamme ja teoistamme. On meistä kiinni saavatko ahneus, itsekkyys, piittaamattomuus ja muut saatanat vallan. Vain me voimme tukahduttaa näiden paholaisten eteneminen.

Leimaamisen, syyllistämisen ja alistamisen sijaan jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdelluksi sellaisena kuin hän on, arvokkaana ihmisenä. Saatanoiden pahin vihollinen on inhimillisyyden arvonnousu.

Sara Salomaa
Kirjoittaja työskentelee viestinnän asiantuntijatehtävissä.
Koulutukseltaan hän on YTM, tohtorikoulutettava.