Rauhantyö antaa ihmisille toivoa

Rauha ei ole yksittäinen saavutettavissa oleva hetki maailmanhistoriassa.

– Aivan kuten meillä on tauteja, meillä on aina konflikteja, aggressioita ja erimielisyyksiä. En myöskään määrittelisi rauhaksi maailmaa, jossa eri osapuolilla on ydinaseita, ja maailman tuhoutuminen on yhdestä suivaantumisesta tai teknisestä virheestä kiinni, tietokirjailija ja sosiologi Timo Virtala sanoi Puhetta ja tekoja – sodan vastustamisesta rauhan rakentamiseen -keskustelutilaisuudessa.

Työväen Sivistysliiton järjestämä keskustelutilaisuus oli osa Hämeenlinnassa syyskuun lopulla järjestettyä Hyvin sanottu -keskustelufestivaalin ohjelmaa. Räppäri, runoilija ja ihmisoikeusaktivisti Karri Miettinen totesi tilaisuudessa, miten rauha ei ole sodan poissaoloa, vaan oikeudenmukaisuuden läsnäoloa.

– Jos ajatellaan rauhaa sanana, niin se merkitsee myös sopua ja kiireettömyyttä, kun asioita tehdään rauhassa.

Lääkäri ja pitkän linjan rauhanaktivisti Vappu Taipale määritteli rauhan hyväksi arkielämäksi, kulttuurien vaihdoksi ja tiedoksi toisista ihmisistä. Rauha on myös jatkuvia tekoja.

Opiskelija ja rauhanlähettiläs Marianne Salopuro kertoi, miten tieteessä maailmaa voidaan tutkia rauhan tekemisen kannalta, jolloin tietoisuuteen nousee hyvin erilaisia asioita kuin jos asioita tutkitaan tai perustellaan esimerkiksi sodan tai sen pelon kautta. Salopuro toivookin, että sodasta puhumisen narratiivia muutettaisiin niin, että sotia ei enää nähtäisi toivottavina asiantiloina ja taistelijoita sankareina vaan päinvastoin.

Rauhanjärjestö Sadankomitean pääsihteeri Jarmo Pykälä totesi, miten rauha voidaan jakaa sekä negatiiviseen että positiiviseen. Negatiivinen rauha tarkoittaa väkivallan poissaoloa, positiivinen rauha puolestaan sitä, että ihmisillä on oikeus johonkin, kuten koulutukseen, toimeentuloon ja suojaan.

Rauhaan ei voi pakottaa

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on aiheuttanut pelkoa ja ahdistusta myös Suomessa ja lisännyt sodanpelkoa. Timo Virtala muistutti, että sodat ovat maailmassa vähentyneet ja sodassa kuolleiden määrä romahtanut viimeisten parin sadan vuoden aikana. Konfliktien väheneminen ei kuitenkaan ole poistanut rauhantyön tarvetta, sillä sen tehtävä on tuoda ihmisille toivoa. 

CMI Martti Ahtisaari Peace Foundation etsii ratkaisuja maailman konflikteihin vuoropuhelun ja rauhanvälityksen keinoin ja auttaa selvittämään, minkäänlainen valtio tai poliittinen järjestelmä konfliktialueelle pitäisi luoda.

– Keskustelutamme poliittisia ja kansalaisyhteiskunnan toimijoita siitä, mitkä ovat tärkeimmät asiakysymykset, joista pitäisi saavuttaa jonkinlainen kansallinen yhteisymmärrys: minkälainen valtiomalli tai poliittinen järjestelmä pitäisi luoda, millä tavalla otetaan huomioon vähemmistöt, miten ratkaistaan taloudelliset kysymykset ja hallinnoidaan luonnonvaroja, CMI:n aluejohtaja Maruan ElKrekshi kertoi työstään.

Pakottaminen rauhaan ei kuitenkaan onnistu.

– Me lähdemme aina siitä, että osapuolet oikeasti haluavat keskustella ja löytää jonkinlaisen ratkaisun.  

Myös väkivallattomuus muuttaa yhteiskuntia

Siinä missä väkivaltaisessa konfrontaatiossa tavoitteena on murskata toinen osapuoli, väkivallattomuuden tavoitteena on saada toinen ymmärtämään itseä. Timo Virtala näkee väkivallattomuuden voimana.

– Väkivallattomuus on sitä, että omalla esimerkillä, rehellisyydellä, vilpittömyydellä tai rohkeudella tekee vaikutuksen toiseen osapuoleen ja saa tämän muuttumaan.

Maailmanhistoria on täynnä esimerkkejä muutoksista, jotka on saatu aikaan väkivallattomuuden voimalla. Itä-Eurooppa siirtyi yksipuoluejärjestelmästä monipuoluejärjestelmään, Etelä-Afrikassa apartheid kaatui, Intia saavutti itsenäisyyden ja Yhdysvalloissa Martin Luther King Jr:n johdolla kansalaisoikeusliike saavutti suuria voittoja 1950- ja 1960-luvuilla.

– Näistä pitäisi enemmän kertoa kouluissa, tutkia yliopistoissa ja tehdä yhä realistisempi vaihtoehto väkivallalle, Virtala sanoi.

Jarmo Pykälä pohti, voiko väkivallattomuutta kuitenkaan tarjota ratkaisuksi kaikkiin tilanteisiin. Virtala myönsi, että joskus väkivallattomuus toimii, mutta ei aina.

–  Mielestäni esimerkiksi Suomella saa olla puolustusvoimat, mutta se ei poissulje rauhantyön tärkeyttä.

Hyökkäyssota lisäsi vastakkainasettelua

Yhteiskunnallisen keskusteluilmapiirin koventumisen myötä myös rauhantyön tekeminen on vaikeutunut, ja keskusteltaessa rauhasta, ei tänä päivänä voida sivuuttaa Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainaan. Keskustelu naapurista on kuitenkin hankalaa.

Timo Virtala kokee, että rauhanliikkeessä mukana olevilla on tällä hetkellä aika nurkkaan ajettu olo. Monella ei ole halua kommentoida Venäjään liittyviä asioita julkisuudessa häirinnän pelossa varsinkaan, jos omat mielipiteet ovat valtavirta-ajattelua vastaan.

– Leimakirveiden heittely ja vihapuhe on aika isoa.

 Karri Miettinen allekirjoittaa tämän täysin. Hän on vastustanut Putinin valtaa lukuisissa protesteissa niin Suomessa kuin Pietarissa ja Moskovassa ja tukenut vuosia venäläistä oppositiota.

– Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, postasin omaan facebookiini lauseen ”Venäläiset eivät ole meidän vihollisiamme”. Se aiheutti käsittämättömän paskamyrskyn, vaikka oma viestini nimenomaan on, että meidän pitää yhdessä tukea niitä voimia, jotka antavat toivoa muutoksesta.

Taide sanoittaa näkymättömissä olevaa

Maruan ElKrekshistä on ymmärrettävää, että Venäjään pidetään valtiontasolla etäisyyttä, mutta jos myös kansalaisyhteiskunta katkaisee yhteydet, on se huolestuttavaa.

– Venäjä ei kuitenkaan katoa kartalta, ja pitkällä aikavälillä meidän on jollain tavalla tultava toimeen Venäjän kanssa.

Vappu Taipale muistutti, että jos ihmiset nyt kääntävät selkänsä, diktatuuri voittaa. Tavallisille venäläisille olisi kuitenkin tärkeää antaa toivoa, että me ajattelemme heitä.

– Olen aivan murheissani siitä, että venäläinen kulttuurikin on pantu roskakorikoriin.

Karri Miettinen toivoo, että venäläisiä taiteilijoita ja kulttuuriväkeä kutsuttaisiin edelleen oman maansa ulkopuolelle elokuvajuhlille ja tapahtumiin, sillä taiteen tehtävä on tehdä havaintoja, olla kriittinen ja selittää jotain oleellista venäläisestä yhteiskunnasta.

– Taide on se, joka tuo ilmi jotain sellaista, jota me emme osaa vielä pukea sanoiksi, Taipale muistutti. 

Aktivismi lieventää ahdistusta

Rauhanliikkeelle on haaste saada nuoria mukaan toimintaan. Marianne Salopuro kertoi, että toiminnan pitää olla sellaista, joka lähtee nuorista itsestään ja heidän mielenkiinnon kohteistaan, ja jossa saa aidosti toteuttaa itseään.

Jarmo Pykälä totesi, miten nykypäivän rauhanliikkeessä pitää rauhan lisäksi puhua myös ilmastoturvallisuudesta, antirasismista ja esimerkiksi dekolonisaatiosta, koska ne ovat asioista, jotka kiinnostavat ihmisiä.

Vappu Taipale näkee tässä ajassa paljon yhteyksiä 1980-luvulle ja silloiseen ydinaseiden pelkoon. Hän oli aikanaan mukana tekemässä tutkimusta lasten ja nuorten kokemasta ahdistuksesta. Ne nuoret, jotka osallistuivat esimerkiksi järjestötoimintaan ja näin kokivat pystyvänsä tekemään asioille jotain, onnistuvat kääntämään ahdistuksen voimaksi.

Sama ilmiö on nähtävissä nyt. Karri Miettinen on huomannut, miten rauhanaktivistien joukkoon on viime aikoina tullut uusia ihmisiä ympäristöliike Elokapinan kautta.

– Nämä nuoret ovat ymmärtäneet, miten kansalaisyhteiskunnassa on mahdollista toimia eri tavoin, ja nyt he hakeutuvat muihinkin liikkeisiin toimiakseen yhteiskunnan yhdenvertaisuuden ja monimuotoisuuden puolesta.