Mihin Rooma lopulta tuhoutui?

Onko Isis hunnien perillinen ja ovatko maahanmuuttajat nykyajan germaaneja. Entä onko EU tiensä päähän tuleva Länsi-Rooma? Tapani Vauhkonen arvioi antiikin Rooman viimeisiä päiviä.

Koulun historian tunneilla esitettiin aikaisemmin hyvin suoraviivainen selitys sille, mihin Rooman valtakunta kaatui. Kun hunnit tunkeutuivat Eurooppaan Attilan johdolla, goottien ja muiden Rooman pohjoispuolella asuvien kansojen oli lähdettävä heitä pakoon. Näin he tulivat tuhonneeksi Rooman länsiosan ja perustivat tilalle omat kuningaskuntansa. Näistä sitten syntyivät pikkuhiljaa keskiajan valtiot.

Myöhäisantiikin tutkija ja latinisti Maijastina Kahlos esittelee kirjassaan Rooman viimeiset päivät (Otava 2016) uusimpiin tutkimustuloksiin nojaten uusia näkökulmia siihen, mihin Rooman valtakunta oikeastaan kaatui. Kirjan luettuaan voi todeta, että vanhat koulun historiankirjat joutavat ainakin näiltä osin roskikseen.

Tosiasiassa läntisen Rooman tuhoutumiseen vaikuttivat monet eri syyt eikä tapahtuma suinkaan ollut nopea vaan kyse oli satojen vuosien prosessista. Tässä mielessä Kahloksen kirjan nimi on harhaan johtava. Se lieneekin keksitty markkinointimielessä.

RAPPEUTUIKO ROOMA OIKEASTI?

Maijastina Kahlos esittelee kirjassaan, mikäli laskin oikein, peräti kaksikymmentä kaksi sisäistä ja ulkoista syytä siihen, että Rooma tuhoutui. Kaikkien rappioteorioiden äitinä voidaan pitää Edward Gibbonin (1737–1794) teosta History of the Decline and Fall of Roman Empire, jossa hän arvioi, että Rooman tuho oli ihmiskunnan historian suurin ja ehkä kauhein näytös, jonka siemenet oli kylvetty jo 100-luvulla valtakunnan loiston aikana. Barbaarit sitten vain hoitivat homman loppuun. Gibbon saikin sittemmin monia opetuslapsia teorialleen.

Suomalainen Rooman kirjallisuuden professori Edvin Linkomies (1894–1963) oli samoilla linjoilla: Arvot, joiden varassa Rooman maailmanvalta oli luotu, menettivät vähitellen vaikutusvoimansa ihmisten mielissä, ei tuloksena voinut olla muu kuin kaikinpuolinen rappeutuminen…

Jo suuruutensa päivinä Rooma oli kulttuurisesti jakautunut kahtia. Raja kulki suurin piirtein nykyisen Makedonian kohdalla. Lännessä puhuttiin latinaa ja itäosissa kreikkaa. Kreikka oli kulttuurikieli ja hallinto hoidettiin latinaksi. Sivistyneistö puhui sujuvasti molempia kieliä; olihan valtaosa roomalaisten arvostamasta kulttuurista peräisin kreikkalaisilta. Meidän on siis kiitettävä antiikin Roomaa sekä tietysti arabeja siitä, että kulttuuriperintömme ja kielemme ovat sellaisia kuin ovat.

Suurvallaksi Rooma oli varsin kevyesti ja pääosin harrastajien toimesta hallittu. Liittovaltiolla oli oikeastaan vain muutama tehtävä: verojen ja maksujen kerääminen, ulkopolitiikan hoitaminen, lain ja järjestyksen ylläpitäminen sekä ruokahuollon turvaaminen suurkaupungeissa, erityisesti Roomassa ja Konstantinopolissa.

Talous pyöri roomalaisen ja alati devalvoituvan hopea-denaarin voimin. Kun uusi keisari tuli valtaan, hän ensi töikseen lyötätti omalla kuvallaan varustetut rahansa.

RAHATALOUDESTA LUONTAISTALOUTEEN

Yksi tärkeimmistä Rooman tuhon syistä oli ruokahuollon hankaloituminen. Kun valtakuntaa alettiin hallita kahdella ja myöhemmin useammallakin keisarilla, muutenkin vauraampi itäosa pärjäsi paremmin, koska sillä oli ehtymätön vilja-aittansa Egyptissä. Lännessä vastaava viljava maakunta oli Pohjois-Afrikan provinssi. Kun vandaalit valtasivat sen vuonna 429, Rooman kaupungin ruokahuolto vaikeutui merkittäväksi.

Kaupunkien kuihtuminen olikin yksi valtakunnan lopun ajan tunnusmerkki, sekä syy että seuraus. Väkeä alkoi yhä enemmän siirtyä maaseudulle ja rahatalous alkoi vähitellen muuttua luontaistalouden suuntaan.

Yksi merkittävä syy valtion heikentymiseen oli myös yli kahden vuosisadan aikana toistuneet paiseruttoepidemiat, jotka tappoivat merkittävän osan kaupunkien asukkaista.

GOOTIT OLIVATKIN KRISTITTYJÄ

Kun Roomaa ryöstelevien goottien ja muiden heimojen aiheuttamaa tuhoa kauhistellaan, unohdetaan yksi keskeinen seikka. Myös nämä ”barbaarit” olivat kristittyjä, he edustivat vain sen ”kerettiläistä”, areiolaista oppisuuntaa. Konstantinus Suuri kutsui vuonna 325 koolle ensimmäisen kirkolliskokouksen Nikeaan, jotta saataisiin edes jonkinlainen tolkku tuolloin jo tukevasti vallan kahvassa kiinni olevien kristittyjen teologisille kiistoille.

Nikeassa oli koolla kolmesataa kahdeksantoista kirkkoisää eri puolilta valtakuntaa. Tuon ajan keskeisin teologinen riita koski jumalan kolmea olemusta. Aleksandrialainen Areios oli nimittäin tullut siihen tulokseen, että ihmiseksi tullut Kristus on eri olemusta kuin isä. Oli siis myös ollut aikoja, jolloin Kristusta ei vielä ollut olemassa. Tämä ei viehättänyt enemmistöä Nikeassa koolla olevista piispoista, vaan he siunasivat näin jälkikäteen arvioiden varsin merkillisen, etten sanoisi absurdin, tulkinnan jumalasta, jolla on kolme eri olemusta, Isä, Poika ja Pyhä henki. Tämä linjaus oli kristinopin kaanoniin kelpuutettujen kirjojen yksi tärkeä valintakriteeri.

Maijastina Kahloksen kirja Rooman viimeisistä ajoista on lukemisen väärti kirja, joka herättää ja paikoin ruokkiikin mielenkiintoisia assosiaatioita verraten meidän aikoihimme. Onko ISIS hunnien perillinen ja ovatko maahanmuuttajat nykyajan germaaneja tai onko EU tiensä päähän tuleva Länsi-Rooma? Nämä ovat vain hauskoja spekulointeja. Historia ei noudata mitään kaavaa. Se on sitä, millaiseksi me – sinä ja minä – sen teemme.

Tapani Vauhkonen
Kirjoittaja on media-alan ammattilainen.
Hän harrastaa antiikin kirjallisuutta ja historiaa
sekä seuraa suomenkielistä eksegeettistä keskustelua.