Kuuluuko, kuuntelen?

Ekakerrassa ollaan laulunkirjoituksen ytimessä, tuottaja Saija Juulia Kojo kirjoittaa. Hän tuottaa muusikko Heikki Salon vetämän Uusien laulujen Ekakerta-festivaalin, joka järjestetään Työväen Musiikkitapahtumassa Valkeakoskella.

Olen unelmoinut kolumnin kirjoittamisesta. Kuten moni unelmani viime aikoina, tämäkin toteutui. Miten ihmeessä?

Viisi vuotta sitten aloin seurata sisäistä suuntavaistoani. Kuin muuttolintu, haen suunnan nyt aina sen mukaan.

Toiset kutsuvat sitä sydämen ääneksi. Mutta se kuuluu syvemmältä, niin syvällä olevasta paikasta, että minulla kesti lähes neljä vuosikymmentä löytää se. Nykyään ääni suorastaan huutaa. Ja saa huutaa.

Tuhlasin 17 vuotta työssä, johon en koskaan oikein identifioitunut, ja joka ei juuri kohdannut tarpeitani, arvomaailmaani, saati unelmiani. Kasvoillani oli naamio, jota en ehtinyt vapaa-ajallakaan pudottaa.

Etsin suuntaa itseni ulkopuolelta ja olin hukassa.

Harvinainen valon pilkahdus töissä oli, kun minulta tultiin pyytämään runoa kollegan syntymäpäiväkorttiin. Silloin tiedostin oman ytimeni.

YDINPOLKU JA YDINUNELMAT

Jokaisella meistä on ydin ja siellä asuvia ydinunelmia. Heilläkin, jotka eivät niitä löydä, vaikka kuinka hiljentyisivät, ydinunelmat uinuvat kohduissaan.

Saadakseen ne päivänvaloon ihmisen täytyy todella haluta ne nähdä, kohdata kaikessa vaativuudessaan, joka solulla. Onneksi rohkeus, joka tähän tarvitaan, asuu meissä kaikissa, olipa siitä itse vielä tietoinen tai ei.

Kun otin käyttöön oman rohkeuteni (ytimeni huutaessa niin että raikui) ja jätin vanhan työelämäni, alkoi tapahtua ih-mei-tä. Oma ydinpolkuni suorastaan imaisi minut mukaansa, oikealle kiertoradalle. Se tuntui niin hyvältä, että aloin entistä enemmän tehdä vain niitä asioita, jotka palvelevat ydintäni. Ihan pokkana. Enää en ole hukassa, ja on hyvä olla.

ASIOILLA ON TAIPUMUS

Matkatessani kuin muuttolintu ytimeni äänen perässä olen oppinut luottamaan että se auttaa joka ikisessä risteyksessä. Tarvitsee vain kuunnella.

Entisessä työelämässä hakkasin päätä seinään työehtosopimusten ja työsopimusten kanssa. Uudessa elämäntilanteessani kumpaakaan niistä ei ole edes olemassa. Olen silti onnellisempi kuin koskaan.

Harmaa aikapötkylä on muuttunut täksi hetkeksi. Mitä vaan voi tapahtua. Olen pysähdyksissä ja yhtä aikaa lennossa, intohimoni äärellä, sen joka kumpuaa ytimestäni. Ja ne asiat. Ne todellakin järjestyvät.

(Ajattelet ehkä, että näitä juttuja on netti nykyään pullollaan. Tiedän. Jatkan silti.)

Polut, ihmeelliset ydinpolut, kerta toisensa jälkeen ne risteilevät ja yhtyvät juuri niin kuin on takuulla tarkoitettu. Kuuntelen ja käännyn oikeaan suuntaan ja väistämättä seuraa jotain hyvää. Joskus myös jotain mieletöntä ja mielettömän ihanaa.

En koskaan unohda hetkeä, kun suuresti ihailemani säveltäjä kertoi tykänneensä tekstistäni. Minun tekstistäni? Hän, joka on säveltänyt monet Suomen kauneimmista lauluista! Olin yhtä valtavaa nöyrää onnea koko nainen, ytimeni pohjasta aina ilmaan jota hengitin.

KUUNTELE YDINTÄSI

Jotta tämän oli ollut mahdollista tapahtua, minun oli pitänyt kuunnella ydintäni moneen kertaan:

1. Joulukuisena iltapäivänä tunkkaisessa toimistossa lähettäessäni irtisanoutumismeiliä
2. Soittaessani (kuin tilauksesta juuri alkavan) lauluntekijäkoulutuksen järjestäjälle
3. Kyseistä laulutekstiä kirjoittaessani
4. Hetkessä, jossa arvoin, uskallanko painaa lähetä-nappia

Kun myöhemmin sain säveltäjältä valmiin demon, kieriskelin lattialla yhtaikaa nauraen ja itkien.

Sitä valtaisaa tunnevyöryä ei voi selittää. Olimme tehneet yhteistyötä. Minä ja hän. Ja se kuulosti mah-ta-val-ta. Yksi siihenastisen elämäni suurimmista ydinunelmistani oli yhtäkkiä totista totta.

Nykyinen kumppanini, just se, Se Oikea – hänkin odotti minua ydinpolkuni varrella. Ytimemme tunnistivat toisensa välittömästi. Nyt polkumme kaartelevat rinnakkain ja niin lähellä toisiaan, että kätemme voivat helposti koko ajan koskettaa.

SUUNTAVIIVOJA

Laulutekstin kirjoittamisessa on sääntöjä ja suuntaviivoja. Niin kuin elämässäkään, ne eivät saa muodostaa tukahduttavaa laatikkoa, johon kaikkien on mahduttava. Ne on tehty muokattaviksi ytimen tarpeen mukaan, oli se sitten laulun ydin tai ihmisen ydin.

Paras suuntaviivani elämässä (jota ei edes tarvitse muokata) on nykyään kiitollisuuden voima.

Mikä ihmeen kiitollisuuden voima? Se kuulosti aluksi minustakin hieman ”hörhöltä”, mutta tajusin myös, etten menetä mitään, jos kokeilen. Kiitollisuuspäiväkirja. Pieniä asioita paperille tai ääneen lausuttuna. Mistä kaikesta voikaan kiittää? Kaikesta! Pian en pitänyt enää mitään itsestäänselvyytenä vaan kaikki olikin yhtä suurta ihmettä. Halusin saamisen sijasta antaa. Sain pyytämättä voimaa, rauhaa ja iloa.

Viimein kuulin paremmin myös, mitä ytimelläni oli sanottavana, egon väistyessä taka-alalle.

Jos Sinä et ole vielä kokeillut, miksi et kokeilisi vaikka heti?

Kiitos että olet lukenut tähän saakka. Tarinassani ei välttämättä ole mitään uutta, mutta se ei haittaa. Kirjoitin ajatukseni, jotka tällä hetkellä eniten pyrkivät ytimestäni ylös ja valoon ja tahtoivat tulla tähän sinun luettavaksesi. Jos jokin ajatus auttoi sinua hitusenkaan, olen kiitollinen.

EKA KERTA

On vielä yksi ydinpolkuni varrelta löytynyt asia, josta haluan ekassa ikiomassa kolumnissani kertoa. Haaste, josta en edes osannut unelmoida – Ekakerta – uusien laulujen festivaali.

Kolme kesää sitten lyriikkavalmennuksen päätöskahvilla arvostamani valmentaja ja lauluntekijä Heikki Salo lausui ääneen oman ydinunelmansa: lauluntekijöiden omat festarit.

Mutta että hän tarvitsisi ensin apua, jotta sellaiset voitaisiin saada aikaiseksi.

Kuulin huudahduksen. Ujostutti, epäröin, epäilin itseäni ja taitojani (ego). Mutta ytimeni kiljui ja pakotti minut avaamaan suuni.

Tänä kesänä jo toista kertaa järjestettävää festivaalia on iso ilo ja kunnia tehdä. Samalla saa oppia valtavasti, oivien matkaseuralaisten kanssa.

Itse tapahtumassa ehdottomasti parasta on se, että siellä ollaan ytimessä. Laulujen ytimessä ja laulunkirjoituksen ytimessä. Sekä omissamme.

Myös monen monta ydinunelmaa toteutuu siellä tänäkin kesänä.

Saija Juulia Kojo

Kirjoittaja on nelikymppinen nauruun taipuvainen nainen joka kirjoittaa lauluja, tuottaa lauluntekijäfestivaalia ja nauttii elämästä Napapiirillä.