Kirjoitan: Erja von Koch

Erja von Koch aloitti kirjoittamisen verkkokurssilla, koska se sopi parhaiten hänen sen hetkiseen elämäntilanteeseensa. Von Koch on kirjoittanut antologioihin ja lehtiin. Lue tästä hänen novellinsa.

Pitikö minusta tulla kirjailija?

Jalat painuivat tummaan hiekkaan joka askeleella, kun kävelin rannan suuntaisesti kohti vuorta, joka katkaisi maiseman. Silmät etsivät kivien joukosta sitä, jonka voisin viedä kotiin mukanani. Välillä kumarruin ja nostin jonkun käteeni: valkoisia, mustia, harmaita, punertavia, kirjavia, sileitä, huokoisia, suuria ja pieniä. Raskaita kiviä en halunnut kantaa.

Tuuli oli yltynyt eilisestä. Aurinko vieraili välillä pilvien takaa, lämmitti. Aallot vyöryivät rantaan kuin keskeneräiset tarinat ja vetäytyivät viime hetkellä takaisin. Vedin henkeä löytääkseni meren tuoksusta takauman, käänteen, mitä vain, jonka voisin liittää osaksi sitä suurta kertomusta, joka minua pakeni.

Huomasin kiven, vähän erillään muista. Sen pinta tuntui sileältä, kuten suurin osa veden silottamista tuntuu. Se oli peukalon pään kokoinen, toiselta puoleltaan epämääräisen värinen, lähinnä vaalean harmaa, toiselta kuin ohuella mustalla tussilla valkoiseen alustaan piirretty ornamentti. Kuvion reunassa tunsin kuopan, pienen ja pyöreän. Laitoin kiven taskuuni ja lähdin kohti rantakatua.

Erikieliset lauseet ja naurun remahdukset sekoittuivat ympärilläni. Ruuan tuoksu houkutteli rantatavernaan. Istuin pehmustetulle tuolille. Tilasin kreikkalaisen salaatin ja valkosuklaakaakaon. Odottaessani otin kiven taskustani. Mietin, mikä kuvion oli saanut aikaiseksi. Mietin, oliko kivi jäänne siltä ajalta, kun Atlantis vajosi. Katseeni nukahti mereen.

Näin Teofileen nousevan vedestä kuparinvärinen iho kiiltäen vesipisaroista. (Nimi muistutti liiaksi kalaa.) Teuthras ravisteli mustia hartioille ulottuvia hiuksiaan. (Teutaroiva hevonen, ei käy.) Teague varjosti kädellä ruskeita, pitkien silmäripsien ympäröimiä silmiään. (Vaikea lausua.) Tereuksen peittona oli vain pieni lannevaate. (No ei tod.) Telephus huomasi hiekalla pienen, ornamentilla kuvioidun kiven, nosti sen ja naurahti. (Puhelin?) Theseus puristi kiven kämmeneensä ja hymyili pehmeästi huomatessaan paikan, jossa istuisin tuhansien vuosien päästä. Valtava jylinä täytti rannan, maa vavahteli.

Kaakaokuppi kolahti lasipöytään, sitä seurasi lautasellinen herkullisen näköistä salaattia juustoineen. Nuori tarjoilijapoika kysyi, haluaisinko muuta. Haluaisinko? Laitoin kiven takaisin taskuun. Efharistó (kiitos), sanoin, tämä riittää.

Erja von Koch

Lue lisää

Lue täältä lisää kirjoittajakurssista ja siitä, miten netti haastaa kirjan kustantamot