Kirjoitan: Erik Paananen

Erik Paananen aloitti kirjoittamisen jäätyään eläkkeelle. Hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä oli yleisönosastokirjoitus. Lue tästä Paanasen novelli.

Miksi ryhdyin pelehtimään sanojen kanssa

Sanotaan että aika pysähtyy, kun ihminen soittaa tai kuuntelee musiikkia, maalaa taulua, kirjoittaa tai lukee edistyneille lukijoille tarkoitettua kirjaa. Aika siirtyy jatkamaan elämänlankaa.

Olen viidenkymmenen vuoden aikana soittanut niin paljon, että on kertynyt muutama vuosi ylipalvelusta. Eikä siinä kaikki. Viisi vuotta olen uhmakkaasti kirjoittanut. Täytyy toivoa, että bonuksena lankeavat vuodet eivät kulu yrttinä ja kestovaippa läpimärkänä pitkäaikaissairaalan vuodeosastolla. Mieluummin viettäisin ne illallispöydässä ystävien ja omaisten ympäröimänä. Ja kesken hilpeän anekdootin, joku sammuttaisi valot. Sitten ei mitään.

Jäin eläkkeelle vuonna 2010. Kuten varmaan kaikki turhakkeiksi kutistuneet ihmiset, minäkin ajattelin tässäkö koko juttu. Olenko enää kukaan tai mitään? Kun jotakin piti keksiä, aloin laatia muistelmateosta. Siinähän voi tarkastella mennyttä ja löytää itsensä, jos ei ole jäänyt liian suuren kuorman alle.

Luiskahdin Työväenopiston järjestämälle Elämä sanoiksi muistot talteen -kurssille. Kirjoitin 14–18-vuotiaan pojan näkökulmasta nostalgisia maalaiselämän muistoja otsikolla \”Heinässä olo\”. Muistelmien kirjoittaminenhan on helppoa kuin heinänteko. Tarvitsee vain olla rehellinen ja tasapuolinen. Vaikeatkin asiat on kerrottava suoraselkäisesti ja rohkeasti. Jos ette minua usko, niin kysykääpä Väyrysen Paavolta.

Kirjoittaminen lähtikin sujumaan kuin tanssi. Keveästi keinahdellen maalasin maisemia, kuvasin ihmisiä ja kirjoittaminen tuntui mukavalta. Kun luin tuottamaani tekstiä, se oli niin kuivaa ja ikävää, että sitä lukiessa teki mieli tökätä itseään lyijykynällä silmään. Päätin jättää nuoruusmuistot. Siirryin kuvailemaan kokemuksiani työelämän pyörteissä.

Minun savottani oli klassisen musiikin alueella. Viimeinen oli kolmekymmentä kuusi vuotta pääkaupunkiseudun Veronmaksajien sinfoniaorkesterissa (Vms).

Ryhdyin asiallisesti kuvaamaan orkestereiden toimintatapoja ja työilmapiirejä. Kun olin muutaman liuskan verran valuttanut kynästäni hunajaa ja mettä, muistikuvat tarkentuivat. Paperille ilmestyivät luonnevikaiset kapellimestarit, pienet keskinäisenkehumisenkerhot, toverituomioistuimet, itsestään liikoja luulevat avainsoittajat ja toimiston tomppelit.

Ei voi olla totta. Olinko elänyt tuollaisessa umpihauteessa vuosikymmenet tajuamatta siitä mitään?

Tekstiä ei olisi mitenkään voinut julkaista. Olisin saanut leiman. Katkera vanha pieru heittää vettä kylän kaivoon. Koska minun oli itseni vaikea uskoa tekstiin, entiset kollegat uskoisivat vielä kitsaammin. Päätin siirtää muistelmien kirjoittamisen aikaan, jolloin keskivaikea muistisairaus vapauttaa minut todenpuhumisen taakasta.

Perustin fiktiivisen orkesterin Bulvanian tasavallan pääkaupunkiin Tollowskiin. Kirjoitin vapautuneesti hulvatonta revittelyä. Mutta eipä mennyt kauan kun Tollowskin orkesteri ja Vms menivät niin yksiyhteen, että päätin jättää aiheen kypsymään ja siirryin muka-fiktiivisiin aiheisiin.

Koska minulla ei ole mielikuvitusta edes sinapinsiemenen vertaa, kerään materiaalia kahviloissa, rautatieaseman edessä ja ratikoissa. Erityisesti linja kahdeksan on teemarikas. Kuuntelen ihmisten turinoita. Hulluimmat heistä sujahtavat sieraimieni kautta päähäni ja jatkavat siellä tarinoitaan. Minun tarvitsee vain kirjoittaa ne paperille.

Jotkut tyypeistä ovat rasittavia. Jäävät kallooni ja jaarittelevat loputtomasti. Heidät pitää häätää alkoholilla. Toiset kertovat lyhyen kuvauksen jostakin lystikkäästä tapauksesta ja häipyvät sitten pois. Heistä pidän enemmän.

Surkeinkin sosiaalisen elämän alisuorittaja ja todellisuudesta ulos luiskahtanut ihminen on tarinan arvoinen. Siksi pelehdin sanoilla.

Erik Paananen

Lue lisää

Lue täältä lisää kirjoittajakurssista ja siitä, miten netti haastaa kirjan kustantamot