Kilpakävelyn huipulla

Kalastajaperheen poika, joka rakastaa kalastamista ja kilpakävelyä. Ennen kaikkea sellainen on taivassalolainen Reima Salonen, kilpakävelyn Euroopan mestari Ateenasta 50 kilometrin matkalta vuodelta 1982. Suomen ensimmäinen kansainvälisesti menestynyt kilpakävelijä, joka oli juhlittu mestari jo ennen Valentin Konosen aikaa.

Reima Salonen oppi kovan työn merkityksen jo lapsuudenkodistaan, jossa työläisarvot olivat tärkeitä. Nöyryys oli hänelle tärkeä arvo niin työssä kuin urheilukentillä. Ateenan voittonsa jälkeisenä aikana häneltä kerran haastattelussa tiedusteltiin, oliko hänellä mestaruuden jälkeen kiirettä riittänyt.

Salonen kertoi, kuinka kiirettä ja edustamista oli ollut hetkittäin jopa liikaakin, mutta korrektisti totesi toimittajalle kyllä ihan pitävänsä juhlistakin. Sivulauseessa hän kuitenkin korosti jo kohtuutta kaikessa ja kuinka mieli teki jo tien päälle: harjoittelemaan kilpakävelyä, takaisin perusasioiden pariin. Ei hän halunnut itseään sen enempää esiin, saati ainakaan, että häntä olisi sen enempää korostettu tai nostettu jalustalle. Hän vain keskittyi harjoittelemaan lujaa, sillä hän rakasti kilpakävelyä, jossa halusi olla mahdollisimman hyvä.

 Korkeanpaikanleirien harjoittelu – ja tuon harjoittelun tekeminen perinpohjaisen hyvin – oli yksi Reima Salosen menestyksen salaisuuksista. Salonen harjoitteli parhaissa olosuhteissa. Ateenan Euroopan mestaruutensa jälkeen hän kertoi Ylelle antamassaan televisiohaastattelussa korkeanpaikanleireistä mainiten, että talvisin hän piti pidemmän korkean paikan leirin Meksikossa. Maastojen puolesta Meksiko oli hänen mukaansa paras harjoittelupaikka, ja siellä sai myös harjoitella muiden kävelijöiden kanssa.

Kesäisin hän puolestaan harjoitteli yhden tai kaksi lyhyempää korkeanpaikanleiriä Keski- ja Etelä-Euroopassa, ja koki, että nuo lähempänä sijainneet Euroopan korkeanpaikan leirit, esimerkiksi Ranskassa tai Italiassa, olivat kesäisin parempi ja fiksumpi vaihtoehto. Salonen uskoi jo tuossa haastattelussa, että korkeanpaikanharjoittelusta olisi monille muillekin kestävyysurheilijoille varsin suuri hyöty. Hän oli tässäkin mielessä yksi edelläkävijöistä suomalaisurheilussa, jossa tämänkaltainen harjoittelu ei ollut vielä itsestäänselvyys, vaan jotain, joka teki vasta laajemmin tuloaan.

Tuskin oli sattumaa, että Reima Salosen kaltainen nöyrä mutta perfektionistisesti parhaita olosuhteita ja parasta harjoittelua itseltään vaatinut urheilija menestyi maailman huipulla. Vahva ja tinkimätön harjoittelu sekä jalat maan pinnalla pitävä asenne yhdistettynä henkiseen vahvuuteen välittyi Salosesta aina ulospäinkin. Kukaan suomalainen ei ollut aiemmin kyennyt menestymään kilpakävelyn huipulla, mutta Salonen uskoi mahdollisuuksiinsa, ja menestystä tulikin.

Ateenassa helle piinasi kisaajia

Reima Salonen voitti Euroopan mestaruutensa lisäksi myös MM-pronssia Malmössä vuonna 1976. Arvokisamitaleita olisi voinut uralle mahtua enemmänkin, sillä Salonen käveli liki järjestään kärjen tuntumassa. Hän saavutti neljännen sijan sekä vuoden 1983 MM-kisoissa Helsingissä että Los Angelesin olympialaisissa 1984. Stuttgartin vuoden 1986 EM-kisoissa hän oli viides. Kaikki nämäkin olivat hienoja tuloksia niin ankarassa ja teknisesti herkässä lajissa kuin kävelyurheilu.

Ateenan EM-kultakävelystä ikimuistoista tekivät myös olosuhteet. Kun Saloselta on myöhemmin kysytty kultakävelystä, on hän muistellut, että kilpailun lähtö oli kahden tai kolmen aikaan iltapäivästä, ja painottanut, että kilpakävelyssä juuri lähdön hetkellä kuuma keli on paljon vaikeampi kävelijälle kuin se, että lämpötila nousisi vasta kilpailun aikana. Ateenan iltapäivässä hellettä todella riitti. Mittari näytti 36 astetta, mikä vaikutti kilpailuun olennaisesti. Peräti 11 kilpailun 24 osallistujasta keskeytti kilvan.

Voi pohtia, että Salonen oli onnistuneen korkeanpaikanharjoittelunsa ja vahvan tinkimättömän valmistautumisensa ansiosta yksi heistä, joka oli tehnyt kaiken oikein ja saanut itsestään parhaan irti haastavissa olosuhteissa. Kilpailun puolimatkassa Reima Salonen oli ollut joukon neljäntenä, mutta 40 kilometrin kohdilla, 10 kilometriä ennen kuninkuuskävelymatkan maalintuloa, oli hän jo ottanut kärkipaikan itselleen.

Stadionille saapuessa voi videokuvasta nähdä, kuinka Salosen nähdessään kreikkalaisyleisö nousee seisomaan, kohahtaa ja antaa raikuvat suosionosoitukset. Stadionilla oli 80 000 ihmistä hurraamassa varsinaissuomalaiselle EM-kultamitalistille.  Reima Salonen oli kilpailussa omaa luokkaansa. Hän voitti toiseksi sijoittuneen espanjalaisen José Marinin likipitäen neljän minuutin erolla.

Videokuvaa katsoessa on ilahduttavaa, että kuviin löydetään yleisömeren keskeltä yksi kannattaja, joka heiluttaa suurta Suomen lippua. Salosen kasvoilta voi lukea, miten paljon Euroopan mestaruus hänelle merkitsee. Kasvoilta näkyy onni, välähdys euforiaakin, mutta samaan aikaan on kaikkensa antaneesta urheilijasta luettavissa myös väsymys ja se, kuinka raskasta kilpakävely on. 50 kilometrin kuninkuusmatkan jälkeen kävelijä on fyysisesti äärimmäisen loppu.

Reima Salonen jäi Ateenan Euroopan mestaruuskilpailuiden ainoaksi suomalaiseksi kultamitalistiksi. Hän toi lajia suomalaisten tietoisuuteen, ja huomionarvoista Salosen uralla oli, että hän oli ensimmäinen kokopäiväharjoitteluun siirtynyt suomalainen kilpakävelijä.

Maailmanmestarin kuoleman katse

Hypätään Ateenan kultavuodesta ajassa 13 vuotta eteenpäin vuoteen 1995. Suomalainen Valentin Kononen ja kiinalainen Zhao kävelevät rinta rinnan 50 kilometrin kilpakävelyn kärkipaikalla aurinkoisessa Göteborgissa. He taistelevat maailmanmestaruudesta. Zhao on johtanut suurimman osan matkasta, mutta 40 kilometrin kohdilla on suomalainen ajanut kiinalaisen kiinni. Kononen kääntää katsettaan kiinalaiseen, hän tekee sitä useamman kerran. Menee vain muutama kilometri näiden katseiden jälkeen ja kiinalainen pyörtyy ja kaatuu maahan. Katse saa nimen kuoleman katse.

Haastatteluissa Kononen on todennut myöhemmin, ettei hän niinkään edes katsonut kiinalaista vaan kuunteli tämän raskasta ja huohottavaa hengitystä. Hän aisti, että oli aika iskeä, lisätä vauhtia ja karata vastustamattomaan voittoon.

Valmistautuminen Göteborgin maailmanmestaruuskilpailuihin oli sujunut Vantaan Korsosta kotoisin olevalta, TUL:n seuraa Korson Kaikua edustaneelta Konoselta suunnitelmien mukaan. Hän oli kilpailuja edeltävänä vuonna syksyllä 1994 todennut, että vuosien etsimisen jälkeen hän oli vihdoin löytänyt täydellisen askeleen. Sen askeleen, jolla hän uskoi tekevänsä suuria tekoja kilpailuissa. Hän oli jo voittanut MM-hopeaa 1993, joten tekniikan hiominen täydellisen askeleen muotoon lopulta kirkasti mitalin värin. Tuon kultaisen askeleen löytäminen oli vaatinut kovaa työtä: tuhansien tuntien harjoittelua ja pikkutarkkaa tekniikan hiomista.

Asiaan vihkiytymättömät joskus pitävät kilpakävelyä turhana lajina, ihmettelevät, miksi kävelyssä tulisi kilpailla ja että kilpakäveleminen on yhtä hölmöä kuin kilpailla siitä, kuka kuiskaa kovimmin. Totuus on kuitenkin tylysti toisenlainen. Huippukävelijät kävelevät koko ajan vauhtia, jolla pääsisi Cooperin testissä 3000 metrin tulokseen eli neljän minuutin kilometrivauhtia. Jokainen voi miettiä, millaista on kävellä 17 Cooperin testiä 3000 metrin Cooper-vauhtia. Kilpakävelyssä on myös omat tarkat sääntönsä, oma tekniikkansa, ja säännöt määrittelevät hyvin tarkasti mikä erottaa kävelyn juoksusta. Sääntöpykälistä tärkein on, että kävelijän maakontakti säilyy koko ajan.

Reima Salonen kertoi aktiiviuransa aikaisessa televisiohaastatteluissa tuoreena Euroopan mestarina, että jokainen harjoitus oli hänelle myöskin tekniikkaharjoitus, mutta korosti, että tämän lisäksi harjoitusohjelmaan kuului myös puhtaasti pelkkää tekniikkaharjoittelua, jota saattoi olla harjoitusohjelmassa joinain viikkoina jopa monta tuntia yhtä viikkoa kohden.

Salosen perinnön jatkaja, kuoleman katseesta tunnetuksi tullut Valentin Kononen käveli lopulta maailmanmestariksi kiinalaisen Zhaon kyydistä pudotettuaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun suomalainen urheilija oli voittanut kilpakävelyn maailmanmestaruuden. Sekä Kononen että Salonen urheilivat TUL:n seuroissa ja saivat myös tunnustusta. Reima Salonen valittiin TUL:n vuoden urheilijaksi kaksi kertaa: vuosina 1977 ja 1982. Valentin Kononen sai TUL:n vuoden urheilijan palkinnon vuonna 1998, jona hänet valittiin TUL:n vuoden urheilijaksi yhdessä aerobic-urheilija Tuuli Matinsalon kanssa.

Urheilutoimittaja ihailijana

Turussa syntynyt, mutta jo 2-vuotiaana Raisioon päätynyt arvostettu suomalainen urheilutoimittaja Tapio Suominen muistaa Reima Salosen lähes tulkoon oman kylän poikana, sillä hän näki usein Salosta juuri Raisiossa kilpailemassa. Suominen on itse kuvannut kävelyurheilun sopivan äärimmäisen hyvin juuri suomalaiseen mielenmaisemaan. Hän kokee kävelyn ilmentävän perisuomalaiseksi miellettävän päättäväistä asennetta “pitäkää tunkkinne saatana, mä kävelen!”

Suomisen toteamus tuo mieleen suomalaisen entisen jalkapalloilija, jalkapallovalmentaja ja mediapersoona Pasi Rautiaisen. Rautiainen nimittäin lupasi vuonna 2004 suorassa televisiolähetyksessä, että mikäli AC Milan ei pääse jalkapallon Mestarien liigasta jatkoon Deportivo La Coruñaa vastaan, niin hän kävelee lähetyksen jälkeen Helsingistä koko 50 kilometrin matkan kotiinsa Porvooseen. AC Milan hävisi ottelun 4–0, joten Rautiainen lunasti sanojensa mittaisena miehenä lupauksensa.

Hän soitti kotiin vaimolleen, joka toi hänelle lenkkikengät ja lisävarusteita, jotta Rautiainen selviäisi matkastaan. Hänen voi nähdä ilmentäneen tuolloin jokaista sanaansa myöten Tapio Suomisen mainitsemaa asennetta. Yhdeksässä tunnissa Rautiainen taittoi matkan, jonka jälkeen hänen kerrotaan aamukymmeneksi kotiinsa ehdittyään menneen ensin saunaan ja sitten nukkumaan.

Suomalainen siis kävelee; päättäväisesti ja määrätietoisesti, ja luultavasti Rautiainenkin valitsi vedon lajiksi kävelyn, koska koki siinä olevan jotain perin suomalaista, jotain kansanluonteeseemme sopivaa.

Tapio Suominen seurasi jo lapsuudessaan tarkkaan kotiseutunsa urheilijoita, niin soutu-urheilun legendaa Raisiossa asunutta kolminkertaista olympiavoittajaa Pertti Karppista kuin myös taivassalolaista Reima Salostakin, jonka usein jopa mielsi mielessään raisiolaiseksi. Vasemmistolaisessa kodissa kasvaneelle – ja yhä vasemmistohenkiseksi tunnustautuvalle Suomiselle – oli loogista alkaa seurata ja katsoa ylöspäin vasemmistolaista Salosta, joka urheili lajinsa huipulla.

– Jo ennen Reima Salosen suurta voittoa kävin jo alle 10-vuotiaana katsomassa hänen kilpailuitaan. Hän kilpaili TUL:in urheilijana Raision Ryhdin kisoissa, ja myöhemmin hänestä tuli vasemmistoliiton kunnanvaltuutettu. Oli lapsena minulle jo luonteva ihailla hänen kaltaistaan urheilijaa, totesi Suominen, kun kysyin häneltä tarkemmin, miten Reima Salonen oli häneen vaikuttanut.

Suominen kokee pitkän toimittajanuransa aikana oppineensa ymmärtämään kilpakävelyn ominaispiirteet, vaikka nuorena toimittajanalkuna hän onkin joutunut sanojensa mukaan kiusallisiin tilanteisiin Valentin Konosta haastatellessaan. Suominen kuvaa Konosta yhdeksi haastavimmista haastateltavista koko urheilutoimittajanurallaan. Kononen oli nimittäin Suomisen mukaan paitsi erinomainen urheilija ja äärimmäisen fiksu ihminen, niin myös intohimoisen omistautunut lajilleen jopa siinä mielessä, että tämä odotti urheilutoimittajien hallitsevan tietämyksellään täydellisesti kaikki urheilulajit – myös kilpakävelyn.

Suominen kertoo, että pienikin epävarmuus Konoselle esitetyissä kysymyksissä, väärät tulkinnat lajiin liittyen, tai ymmärryksen puute kilpakävelystä lajina tekivät Konosen haastattelemisesta vaikeaa. Kononen oli ankara toimittajille, jotka eivät olleet tehneet kotiläksyjään prikulleen, vaan alkoi vastata yhden tai kahden lauseen tiivistelminä toimittajan kysymyksiin. Suomisen mukaan hän ei ollut ainoa urheilutoimittaja, joka joutui Konosen ankaruuden kokemaan, ja yleensä hän kertoi olleensa todella hyvin valmistautunut, mutta kokeneensa silti muutamaan otteeseen sen, millaista Konosta oli haastatella, jos ei ollut aivan tehtäviensä tasalla.

Suominen toteaa, että ainoa, mikä Konosen suivaantuneemmista vastauksista puuttui, oli usein, että tämä olisi lisännyt vastauksensa perään sanan “tonttu”, “tollo” tai “typerys”. Silti Suominen aina katsoi ylöspäin Konosta – siinä oli hänen mielestään myös jotain perin hienoa, että Kononen osasi odottaa urheilutoimittajilta asiantuntemusta lajille, jota suotta väheksyttiin – tai josta suotta liian vähän tiedettiin.

Käveleminen yksinäistä puuhaa

Suominen on perehdyttänyt itsensä laajemmin kilpakävelyyn, mutta silti hänellä on jo lapsuudesta lähtien ennen kaikkea romantisoitu suhde lajiin. Eihän hän lapsuudessaan kotikulmien kilpailuissa Reima Salosta seuratessaan vielä suuremmin ymmärtänyt lajin päälle, vaikka jo seurasikin sitä pienen urheilusta innostuneen pojan uteliaisuudella. Salosen persoonassa Suomista ei kuitenkaan kiehtonut pelkästään Suomen sen aikakauden parhaan kilpakävelijän poliittinen vakaumus, vaan aivan yhtä lailla häntä alkoi kiehtoa – varsinkin myöhemmin – Salosen mielenlaatu, jonka hän koki sopivan juuri kilpakävelyn kaltaiseen lajiin, jossa vietetään hyvin pitkiä aikoja yksin.

Käveleminen todella on yksinäistä puuhaa, ja moni voisi kuvitella kävelemisen olevan tylsää: ainakin ekstrovertimpien ja ylipäätään sosiaalisimpien ihmisten mielestä voisi olla vaivaannuttavaa harjoitella pitkiä aikoja yksin valtavia kilometrimääriä omassa rauhassaan keskittyneesti urheillen. Mutta introvertimmin suuntautuneet ihmiset nauttivat tällaisesta rauhasta, ja he eivät ole yhtä riippuvaisia sosiaalisesta kanssakäymisestä vaan viihtyvät yhtä lailla, tai joskus jopa paremmin, itsensä ja omien ajatustensa kanssa.

Äärimmäisen ekstrovertiksi tunnustautuva Tapio Suominen tuskin olisi itse valinnut lajikseen kilpakävelyä, vaikka mahdollisuus olisi avautunutkin, mutta hän osaa ymmärtää, kuinka se on tietynlaisille ihmisille juuri oikea urheilumuoto. Suomisen oma laji oli jo pienestä pitäen koripallo – ja koripalloa hän harrastaa ja seuraa aktiivisesti yhä nykyäänkin.

Reima Salosen aikaan oli alkuun hyvin vaikeaa, ja miltei mahdotontakin urheilla työkseen kilpakävelyn kaltaisessa lajissa. Salonen tekikin uransa alkupuolella työkseen myös muuta kuin käveli. Salonen oli töissä palokunnassa, joka oli työympäristönä hänelle sopiva. Se takasi hänelle mahdollisuuden keskittyä lajinsa vaatimaan harjoitteluun, mutta urheilu-uran jälkeen hän ryhtyi lopulta toteuttamaan toista suurta intohimoaan: ammattikalastusta.

Tapio Suominen näkee juuri huippukilpakävelijän ja ammattikalastajan mielenlaadussa samanlaisia piirteitä. Kilpakävelijä harjoittelee äärimmäisen suuria kilometrimääriä. Hän viettää valtavan määrän tunteja pelkästään harjoitellen, ja mitään muuta vaihtoehtoa ei ole, jos haluaa menestyä lajissa, jonka kilpailusuoritus kestää lähestulkoon neljä tuntia. Tuhansien tuntien harjoittelun Suominen kokee vaativan juuri tietynlaista luonnetta; sitä, että urheilija viihtyy itsensä seurassa ja omien ajatustensa kanssa, ja tämän lisäksi on vieläpä valmis tekemään valtavan suuren työmäärän.

Suominen ajattelee lajin jopa yhdistyvän, henkisesti vaativana ja raskaana, ammattikalastajan työhön eli Reima Salosen toiseen intohimoon. Suomessa olosuhteet asettavat haasteensa kalastukselle. Suominen vertaa marraskuista treenilenkkiä hyiseen huonojen olosuhteiden kalastusretkeen merelle. Molemmat vaativat luonnetta. Kalastajahan ei käy vain kalassa, vaan päivät venyvät, koska varsinaisen kalastuksen jälkeen tähän työhön kuuluu paljon jälkityötä. Samalla tavoin näkymätöntä työtä on myös kilpakävelyssä, jonka raskautta useimmat ihmiset eivät osaa edes ajatella, saati ymmärtää. Kenties Reima Salosen tapauksessa nämä kaksi toimea ovat ruokkineet ja tukeneet toinen toisiaan, kuten Tapio Suominen arvelee.

Kuninkuusmatka poistuu arvokilpailuista

Reima Salonen on jo lopettanut kilpakävelijöiden valmentamisen, jota teki pitkään kävelyuransa jälkeen. Nykyisin hän voi siksi panostaa täydellä sydämellä kalastukseen, jota luonnehtii suurimmaksi rakkaudekseen. Salosen itsensä mukaan kalastus on työ, jossa huhtikuusta heinäkuun puoleenväliin ollaan aamuyöstä iltaan asti merellä, eli työtä tehdään lähes tauotta. Ei ole vaikea ymmärtää kalastajan ammatin kautta, että Reima Salonen oli ahkera harjoittelija, joka ei laistanut harjoittelusta vaan teki kaiken viimeisen päälle hyvin. Kovan työnteon hän oli oppinut jo polvenkorkuisena poikana, sillä fyysinen työ oli kalastajaperheessä itsestäänselvyys.

Mestarit, kuten Reima Salonen ja Valentin Kononen jäänevät historiaan juuri 50 kilometrin kilpakävelyn viimeisinä suomalaisina mestareina, sillä pian tätä kuninkuusmatkaa ei enää kävellä. Kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF nimittäin päätti vuoden 2019 aikana, että Tokion olympialaiset ovat viimeinen kerta, kun 50 kilometrin kävely nähdään arvokisalajina. Tokion olympialaisissa tullaan kävelemään viisikymppinen poikkeuksellisesti vuoden 2021 syksyllä, sillä COVID-19-pandemia pakotti kisajärjestäjiä siirtämään koko olympiakilpailuita vuodesta 2020 vuoteen 2021.

Suomea edustaa tuolloin hyvin todennäköisesti Valentin Konosen valmentama Jarkko Kinnunen, ja tuolloin saamme vielä kerran suomalaisina kokea kuninkuusmatkan ja kannustaa suomalaiskävelijää muistellen sitä katoavaa maailmaa, jossa Suomi pystyi suurtekoihin juuri tällä matkalla. Myös naisten puolella Suomi on saavuttanut menestystä kilpakävelyssä. Kristillisdemokraattien puheenjohtajana nykyisin toimiva Sari Essayah on voittanut 10 kilometrin kävelyssä MM-kultaa vuonna 1993 ja MM-pronssia vuonna 1991 sekä EM-kultaa vuonna 1994. Valentin Kononenkin voitti vielä maailmanmestaruutensa lisäksi EM-hopeaa vuonna 1998.

Suuri yleisö muistaa Valentin Konosen usein maailmanmestaruutensa – kuoleman katseen – lisäksi Helsingin EM-kisojen oksennuksestaan, josta on kehitetty joskus jopa leikkisä termi “tehdä Konoset”, jolla viitataan sormien kurkkuun työntämiseen oksennuksen toivossa pahan olon helpottamiseksi.

Kononen joutui kilpailun aikana oksentamaan, koska nesteytys epäonnistui eikä neste imeytynyt. Hän taisteli kuitenkin maaliin asti ja nousi sinnikkyydellään monien sankariksi. Kononen nousi maailmanmestariksi heti seuraavana vuonna ja todisti vaikeuksien kautta voittoon -sanonnan todeksi. Hän oli Reima Salosen tavoin urheilija, joka teki todella suuren määrän työtä menestyksensä eteen.

Vuonna 1994 kotikilpailuiden oksentamisepisodin takia seitsemännelle sijalle päättyneen kilpailun jälkeen Kononen saapui televisiohaastatteluun, jossa avasi myös omaa urheilijan ajattelumaailmaansa. Hän sanoi tuolloin, että saavuttaakseen jotain suurta täytyy ihmisen tehdä hyvin lujasti töitä. Konosen mukaan mistään asiasta ei pysty tuntemaan ilon tunteita eikä olla tyytyväinen itseensä, jos ei todella rajusti yritä ja pistä itseään äärimmäisen ahtaalle eläen jollekin suurelle intohimolle. Se oli hänen tapansa elää, ja ainakin sillä hetkellä hänelle ainoa tapa elää urheilijan elämää. Tämänkaltaista intohimoa, mitä sekä Salonen että Kononen harjoittelumäärällään ja asenteellaan ilmensivät, suomalainen kilpakävely – ja yleisurheilu ylipäätään – kaipaa varmasti yhä lisää.

Sydneyn olympialaisten karvas tappio

Valentin Konosen uran loppuvaiheet olivat harmillisia. Hän jäi vuonna 1996 Atlantan olympialaisissa seitsemänneksi, vaikka lähti kilpailuun hallitsevana maailmanmestarina. Uransa katkerimman tappionsa hän koki Sydneyn olympialaisissa, samoissa olympialaisissa, joissa TUL:n uimari Jani Sievisen – peräti kuutena vuonna TUL:n vuoden urheilijaksi valitun urheilutähden – uimalasit tippuivat finaaliuinnin aloittavassa hypyssä uimarin paraatimatkalla 200 metrin sekauinnissa. Tämä sinetöi Sievisen kohtalon juuri siinä uinnissa, jossa hänellä oli viimeisen kerran aito mahdollisuus olympiavoittoon.

Valentin Kononen ei kokenut itse Sydneyn kilpailussa sentään Sievisen kokeman kaltaista epäonnea, mutta valmistautumisessa oli ollut haasteensa, eikä hän saanut kilpailussa ulosmitattua sitä kovaa kuntoa, jota oli pitkään rakentanut. Yle puheelle myöhemmin antamassaan haastattelussa hän on todennut, kuinka oli valmistautunut viimeisen päälle ja vielä Sydneyn olympialaisia edeltävänä keväänä kävellyt kaikilla kävelymatkoilla omat ennätyksensä.

Sydneyn olympialaisia ennen, vuoden 2000 heinäkuussa, Konosen perhettä kohtasi suuri tragedia, kun sekä Valentinin isä että sisko kuolivat vain kolmen päivän sisällä. Kaikesta surusta huolimatta Kononen taisteli itsensä vahvaan kuntoon. Kilpailua edeltävänä iltana hänen pohkeensa kuitenkin kramppasi, mikä vaikutti olennaisesti hänen kilpailusuoritukseensa ja kävelynsä tekniikkaan. Polvi jäi herkästi hieman väärällä tavalla koukkuun kävellessä. Kononen ei luovuttanut, vaan päätti noudattaa tarkkaan laatimaansa kilpailutaktiikkaa ja tehdä parhaansa onnistuakseen haasteista huolimatta.

Päävastustajakseen Kononen tiesi Puolan hurjan Robert Korzeniowskin, jonka voittamisen aavisti todella haastavaksi tehtäväksi. Kononen oli ajoittanut mielessään irtiottonsa tiettyyn kohtaan kilpailua, jotta voisi voittaa Korzeniowskin. Irtiottonsa aikana Kononen kävikin kärjessä, mutta sen jälkeen nopeasti hieman hyytyi pitäen kuitenkin hyvät iskuasetelmansa. 40 kilometrin kohdilla hän oli kilpailussa neljäntenä.

Hänellä oli kuitenkin jo kaksi tuomarien antamaa varoitusta alla ja yksi varoitus lisää tiesi hylkäämistä. Kononen oli kyllä koko ajan tiennyt, että hänen tekniikkansa ei ollut optimaalinen: polvi ei mennyt koukkuun aivan siten kuten piti ja riski tekniikkarikkoon väijyi koko ajan. Hän käveli riskirajoilla ja aisti, että saattaisi olla väsyneenä lähellä ratkaisevaa tyylirikettä, joka johtaisi hylkäämiseen.

Kononen on itse muistellut Yle Puheelle antamassaan haastattelussa, että hieman alle 46 kilometrin kohdalla hän sai viimeisen varoituksen, joka päätti hänen kilpailunsa. Hänet otettiin radan sivuun. Varoituksen hetkellä hän oli ollut vain viiden sekunnin päässä hopeamitalista, saavuttamassa edellä kävelevää toisena ollutta meksikolaista Joel Sanchezia ja kolmantena ollutta latvialaista Aigars Fadejevskia. Myös viidentenä eli hänen takanaan kävellyt kävelijä oli meksikolaiskävelijä. Kilpailun päättäneen varoituksen Konoselle antoi juuri meksikolainen tuomari. Olympiamitali jäi saamatta ja Konosella jäi hampaankoloon. Ehkä hänet hylättiin syystä, ehkä ei.

Hylkäyksen hetkellä Konosella olisi ollut yhä voimia jäljellä, ja Kononen on itse todennut kilpailun jälkeen, että vauhti alkoi parantua niin hyväksi 40 kilometrin paikkeilla, että hän silloin uskoi aidosti saavuttavansa ja ohittavansa lopulta voittoon kävelleen Korzeniowskin.

Oliko kävely sitten puhdasta? Sitä on vaikea sanoa, mutta totuus on, että ilman riskinottoja ei suuria kilpailuja voiteta, ja Kononen on todennut, että hylkäykset ovat osa lajia. Niitä voi tapahtua kaikille kävelijöille, sillä tekniikan pitäminen täydellisenä kävelyn loppupuoliskolla vauhtia kiristettäessä ei ole aina helppoa. Konosen urheilu-ura päättyi tähän kävelyyn, joka olisi voinut toisin käydessä päättyä olympiamitaliin: jopa kultaiseen.

Kävely – elämän tärkein sivuasia

Vaikka arvostettu urheilutoimittaja Tapio Suominen muistaa ihailemansa Valentin Konosen toisinaan hyvin vaikeana haastateltavana, on Valentin Kononen kuitenkin lajille omistautumisestaan ja siitä juontuvasta kriittisyydestään huolimatta lämminhenkinen ihminen, joka osaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Kononen on todennut, että urheileminen on elämän tärkein sivuasia, ja ettei yksikään koettu tappio ole kuitenkaan sen enempää kuin vain urheilua. Hän osaa jo ottaa etäisyyttä tapahtumiin, kuten Helsingin Euroopan mestaruus -kilpailuiden oksentamiseensakin ja siitä muodostuneeseen sanontaan ”tehdä Konoset” tai pelkästään ”Konoset”. Kononen on naurahtaen todennut ilmaisun olevan hauska, eikä pidä sitä missään määrin loukkaavana.

Ylen kotikisojen studioisäntä Olli Keskinen esitteli vuonna 1994 studioon vieraaksi sisukkaan oksentamisepisodin sisältäneen taistelukävelynsä jälkeen tulleen Valentin Konosen sanoin:

– Meillä on täällä todellakin paitsi Suomen sisukkain mies, niin hän on suomalainen sisu itse. Tämän jälkeen hänen juontajaparinsa luki saapuneen faksin, jonka olivat lähettäneet Rebekka ja Heikki Kontu:

– Valentin, kiitos. Seurasimme tuskaista taivaltasi silmät kyynelissä. On hienoa nähdä, että suomalainen sisu ei sittenkään ole kuollut. Kaikkea hyvää elämääsi.

Myöhemmin Kononen on itse avannut tätä yhtä arvokisahistoriansa vaikeinta kävelyään Yle Puheen haastattelussa myös seuraavin sanoin, kun pohdittiin, miksi hän jatkoi kävelyä, vaikka mahdollisuudet mitalisijoille olivat käytännössä jo menneet: Viidenkympin kävelijän pelko on keskeyttäminen.

– Että sä annat periksi. Se on se peikko, petät itsesi ja sitten petät sun oman yhteisön, ja sitten sä petät koko Suomen kansan pahimmillaan.

Kononen kertoi samassa radiohaastattelussa, että yhdenkin kerran, jos keskeyttää, niin jatkossa kynnys keskeyttämiseen madaltuu. Tämän vuoksi keskeyttämiselle ei tule antaa koskaan valtaa, vaan pitää taistella loppuun saakka. Näin hän pyrki urallaan aina tekemään.

Nykynuorilta puuttuu monipuolinen kuntopohja

Reima Saloselle ja Valentin Konoselle kuninkuusmatkan eli 50 kilometrin kävelyn poistuminen arvokisaohjelmasta on ollut raskas ja haikea uutinen, mutta Kononen on todennut kuitenkin, että 35 kilometrin kävely – joka tulee jatkossa olemaan pisin arvokisojen kävelymatka – on aineenvaihdunnallisesti jopa hyvin lähellä 50 kilometrin kävelyä, jolloin samat ominaisuudet tulevat ratkaisemaan kilpailun.

Hiljattain 65 vuotta täyttänyt Reima Salonen on kiitellyt vanhemmitenkin hyvää ja monipuolista fyysistä taustaansa, jonka katsoo hyvän terveytensä perustaksi. Turun Sanomille toissa vuonna antamassaan haastattelussa hän totesi toimittaja Susanne Hiltuselle, kuinka nykynuorilta puuttuu tuo fyysisesti monipuolinen kuntopohja lähes kokonaan:

– Kun urheilu-urani jälkeen valmensin nuoria, minun oli kauhean vaikea ymmärtää, että peruslähtötaso oli niin heikko. Vei kolme vuotta ainoastaan rakentaa sitä kuntopohjaa.

Salosen kommentista voisi jopa päätellä, että Suomen pitkään jatkunut kehnompi menestys kilpakävelyssä saattaisi johtua huonommasta kuntopohjasta, ja ehkä myös siitä, että lajin vetovoima ei enää vedä nuorisoa puoleensa, mutta ehkä jonain päivänä Suomesta löytyy uusi kävelylahjakkuus, joka ottaa Reima Salosen opeista mallia ja ammentaa vanhasta viisaudesta menestystä. Sitten Valentin Konosen aikojen ei ole Suomesta löytynyt arvokisamitalisteja.

Konosen nykyisin valmentama Jarkko Kinnunen on parhaimmillaan ollut arvokisoissa kahdeksas, mutta useimmiten sijoittunut kärkikymmenikön huonommalle puolen lajissa, jossa taso toki on laaja ja korkea. Suomen kautta aikojen parhaiten menestyneenä kilpakävelijänä nyt 51-vuotias Valentin Kononen varmasti osaa neuvoa valmennettaviaan, joten tietotaidon puutteesta suomalainen kilpailumenestys tuskin jää kiinni.

Ura kävelijänä ohimenevä vaihe elämässä

Sekä Konosella että Salosella kävelyharrastuksen alkumetreihin liittyy jalkapallo, ja osin sattumakin. 9-vuotiaana urheilu-uransa aloittanut Salonen on todennut, että jo pienestä pitäen hänellä oli viisi kilometriä matkaa jalkapallokentälle, joten se piti joko juosta tai kävellä. Salonen on urheillut pienestä pitäen monipuolisesti. Hänen lajivalikoimaansa kuului yleisurheilulajien ja kävelyn lisäksi hiihto ja jääkiekko, mutta jalkapalloakin hän pelasi vapaa-ajallaan.

Vasta 17-vuotiaana hän aloitti kokopäiväisen määrätietoisen harjoittelun pelkästään kilpakävelyyn panostaen, kun sitä ennen hän oli harrastanut samaan aikaan useaa lajia. Kuitenkin jo 13-vuotiaana Salonen oli jo kävellyt ikäluokkansa maailmanennätyksen, joten hän oli erittäin hyvä ja lahjakas jo pienestä mutta lahjakkuutta – jos lahjakkuudesta ylipäätään oli kyse – hänellä oli ennen kaikkea lujaan harjoitteluun.

Salosen kävelyura loppui vuonna 1988, ja hän on itse todennut (siinä missä Valentin Kononen on sanonut urheilun olevan elämän tärkein sivuasia) että kävelyurheilijan ura oli hänen elämässään ohimenevä vaihe. Molemmat kuitenkin letkautuksistaan huolimatta palasivat kävelyvalmentajiksi aktiiviuransa jälkeen.

Kononen on Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa kertonut päätyneensä alun perin kävelyn pariin seuraavasti: Kilpakävelyn pariin ajauduin aivan sattumalta.

– Olimme poikien kanssa potkimassa palloa seinään, kun Kuusiston Ari tuli paikalle ja kysyi, että lähdenkö kävelykisoihin. Hän oli itse jonkin verran harrastanut kävelyä. Sanoin, että mikäs siinä. Jos olisin ollut potkimassa toisella puolella pihaa, minusta ei ehkä koskaan olisi tullut kilpakävelijää.

Kononen johtaa nykyisin omistamaansa menestynyttä eTaika-ohjelmistoyritystä, jonka lisäksi hän toimii myös kilpakävelyvalmentajana. Hän on naimisissa ja hänellä on kolme tytärtä. Reima Salonen paljasti Turun Sanomille antamassaan haastattelussa, jossa kertoi nykyvuosien elämästään, että hänen perheessään kalastetaan rysäsilakkaa ja verkoilla kuhaa.

Apuvoimina on ollut kalastuskausien aikana myös ulkopuolista työvoimaa, jonka Salonen on vaimonsa – myös kalastustoimen lisäksi TYKSin tekonivelosaston fysioterapeuttina työskentelevän Satu Salosen – kanssa myös majoittanut ja muonittanut. Reima Salosella on kaksi tytärtä edellisestä avioliitostaan, sekä kaksi tytärpuolta ja kaksi lastenlasta.

Joskus menestys on sattumasta kiinni

Salosella on kotonaan yhä tallessa 1970-luvun kilpakävelyjalkineita, joihin hänen vakiosuutarinsa vaihtoi pohjallisia. Aika oli tuolloin eri, mutta Salosen kertomasta saa lämminhenkisen kuvan. Reima Salosen ja Valentin Konosen perinnöllä on tärkeä merkitys: heillä on sitä tietoa ja tietotaitoa, jota tulevat kävelijät voivat hyödyntää.

Joku voisi kysyä, onko kilpakävelyllä lajina enää tarjottavaa nykyaikana, jona tarvitaan viihdettä ja pikanautintoja? Uskon että on. Urheilun historiaa tarkasteltaessa voi huomata, että usea laji katoaa välillä valokeilasta ja tulee sen jälkeen entistä vahvempana takaisin. Hienot urheilumuodot säilyvät, vaikka niitä koetellaan. Näin on aina ollut, ja näin tulee uskoakseni aina olemaan.

Elämässä kuten huippu-urheilussakin asiat ovat joskus hyvin pienestä kiinni. Jali Westergårdin kirjoittamassa Vallun tarina -nimisessä TUL:n LETE-nuorisoprojektin julkaisusarjaan sisältyvässä kirjassa Kononen on kertonut hupaisan sattumuksen, jolla saattoi olla paljonkin vaikutusta hänen tulevaan uraansa ja niihin taisteluihin, joita hän maailman kärjessä kävellessään kohtasi.

 Hän sijoittui tässä kuvaamassaan kilpailussa lopulta kunniakkaasti kuudenneksi matkallaan kohti vielä parempia sijoituksia, mutta kuudetta sijaa tuskin olisi saavutettu ilman seuraavaa tapahtumaketjua, joka osoittaa, miten suuri merkitys kannustuksella voi olla kilpailijalle. Tästä taistelusta  Valentin Konosen menestys alkoi rakentua:

– Splitin EM-kisoissa 1990 olin niin huonossa kunnossa, että olin vähällä lopettaa kisan kesken. Mutta seuraavan mutkan takana oli kaksi ympäripäissään olevaa suomalaisturistia, joiden kannustus sai minut jatkamaan kilpailua.