Autoilun kalleus ja puutteellinen joukkoliikenneverkosto altistavat liikenneköyhyydelle

Matka töihin tai opiskelemaan, reissu kauppaan tai lasten vienti harrastuksiin edellyttää liikkumista.  Liikkumisen perimmäinen tarkoitus on päästä paikasta toiseen sellaisiin paikkoihin tai palveluiden pariin, joita kukin päivittäisessä arjessa tarvitsee.

Liikenne- ja kuljetusjärjestelmien professori Heikki Liimatainen Tampereen yliopistosta jakaa matkat välttämättömiin, tarpeellisiin ja tarpeettomiin. Välttämättömiä ovat työ- ja opiskelumatkat, tarpeellisia esimerkiksi ostos- ja asiointimatkat. Liimatainen muistuttaa, että kukin osaltaan määrittelee itse, mikä on hänelle tarpeellista ja mikä tarpeetonta liikkumista.

– Nyt kun polttoaineen hinnat ovat olleet korkealla, ihmiset ovat sanoneet, että he ovat karsineet tarpeettomia matkoja. Eli he arjessaan näkevät sen, että jotkut matkat ovat sellaisia, että niitä voi vähentää.

Kaikilla ei kuitenkaan alun perinkään ole samanlaisia mahdollisuuksia siirtyä paikasta toiseen. Liikenneköyhyys tarkoittaa sitä, että ei pysty toteuttamaan liikkumistarpeitaan kohtuullisessa ajassa, kohtuullisella vaivalla tai kohtuullisilla kustannuksilla.

Autottomat kotitaloudet ovat alttiita saavutettavuusköyhyydelle, kun palveluverkko harventuu, ja liikkumisköyhyydelle, kun joukkoliikenteen palvelutaso heikkenee. Autollisissa kotitalouksissa puolestaan auton ylläpitokulut ja polttoaineiden hinnannousu heikentävät liikkumisen kohtuuhintaisuutta.

Kahden lapsen yksinhuoltajalle Sari Järviselle liikkumisen ongelmat ovat tuttuja. Joitain vuosia sitten Järvisen äiti sairastui ja tytär olisi halunnut vierailla tämän luona viikoittain.

– Julkisilla matkat olisivat vieneet vaihtoineen yli kaksi tuntia suuntaansa ja maksaneet yhteensä satasen meiltä kolmelta. Yhden hengen työttömässä taloudessa se ei ollut taloudellisesti mahdollista.

Myös lasten harrastuksista oli tingittävä, sillä ilman autoa jalkapallo- ja koripallopeleihin oli mahdotonta kulkea.

Työssäkäyvän on pakko hankkia auto

Suomea on sata vuotta rakennettu henkilöautoilun ehdoilla. Kasvukeskusten ulkopuolella joukkoliikenteen varassa harvoin pystyy liikkumaan haluamallaan tavalla ja kaupungeissakin vain tiettyyn vuorokaudenaikaan. Auto onkin erityisesti työssäkäyville laajalti välttämättömyys, vaikka auton omistaminen tulee kalliiksi.

– Jos auton joutuu hankkimaan ilman, että siihen on varaa ja auton ylläpitokustannuksiin menee iso osa palkasta, puhutaan pakotetusta auton omistamisesta, eikä liikkuminen ole enää kohtuuhintaista, Heikki Liimatainen sanoo.

Pari vuotta sitten myös Sari järvinen osti itselleen auton. Hän on hankintaansa tyytyväinen, sillä vaikka auto oli kertahankintana kallis, menee Järvisellä nyt polttoaineeseen ja auton vuosikuluihin yhtä paljon rahaa kuin mitä hänellä ja lapsilla olisi mennyt joukkoliikenteen kuukausikortteihin.

– Lisäksi säästän ruokakuluissa, kun pystyn autolla hakemaan kaupasta kerralla enemmän.

Tällä hetkellä Järvinen opiskelee sairaanhoitajaksi ja tekee opintojen ohessa töitä lähihoitajana.

– Bussimatka töihin kestäisi vain 15–20 minuuttia, mutta bussien vuoroväli on viikonloppuaamuisin niin harva, että myöhäestyessäni bussista joutuisin odottamaan puoli tuntia seuraavaa. Autolla olen siinä ajassa jo kotona.

Autottomuus altistaa saavutettavuusköyhyydelle

Heikki Liimatainen kertoo, että liikkumisen ongelmat kohdistuvat erityisesti naisiin.

– Jos taloudessa on vain yksi auto, on se yleensä miehen käytössä, koska miesten työmatkat ovat usein pidempiä.

Naisilla matkoja saattaa kuitenkin olla lukumääräisesti enemmän, mutta ne ovat lyhyempiä: saattomatkoja, lasten viemistä päiväkotiin, kauppamatkoja. Jos neuvoloita, päiväkoteja tai kouluja karsitaan, tästä voi olla erityisesti naisille haittaa.

Vanhemmassa ikäluokassa puolestaan naisilla on miehiä harvemmin ajokortti, jolloin liikkuminen on puolison varassa. Jos mieheltä esimerkiksi ikääntymisen seurauksena viedään ajokortti, myös vaimon liikkuminen hankaloituu.

Ilman digitaitoja nettilippu jää ostamatta

Myös henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttavat palveluiden saavutettavuuteen.

– Toiset pystyvät pyöräilemään pitkiä matkoja, jos julkista liikennettä tai omaa autoa ei ole, mutta eivät kaikki, Liimatainen sanoo.

Saavutettavuuden voi estää myös palveluiden digitalisaatio, vaikka digitalisaatiolla on hyvä tarkoitus.

– Jos joukkoliikennelipun saa ostettua vain netistä, ne ihmiset, joilla ei digitaitoja ole, voivat jäädä ilman lippua.

Liimataisesta olisikin tärkeää panostaa sellaiseen joukkoliikennejärjestelmään, maankäyttöön ja palveluverkkoon, joka mahdollistaisi kohteiden saavutettavuuden kaikille.

Hän uskoo, että liikenneköyhyyteen on mahdollista puuttua.

– Mutta se riippuu siitä, minkälaisia päätöksiä päättäjät tekevät niin kunta- kuin valtakunnan tasolla. Erityisesti palveluverkkopäätöksissä mietitään lähtökohtaisesti vain toimipisteen sisäistä kustannusrakennetta, ryhmäkokoja ja tilan tehokasta käyttöä. Tarkasteluissa ei kuitenkaan oteta millään tavalla huomioon sitä, mitä käyttäjältä vaaditaan palveluiden piiriin pääsemiseksi.