Setämiehet eivät ole entisellään

Muuttuiko mikään presidentinvaalien myötä? Sauli Niinistö varmisti jatkonsa, mutta kaikki ei siltikään ole aivan kuten ennen.

Presidentinvaalien pöytä oli katettu miehisen karusti. Ensimmäisissä presidenttipaneeleissa agenda oli rakennettu jatkumoksi kovasta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta ytimestä. Agendan ydin koostui uhkakuvista ja varustautumisesta. Kysymyksenasettelu lähti liikkeelle siitä, mitä presidenttiehdokas kiristyneessä turvallisuuspoliittisessa ilmapiirissä tekisi, KUN Suomen lähialueelle hyökättäisiin. Hakisiko hän tukea Natosta ja erityisesti siinä tilanteessa, KUN Ruotsi liittyisi Natoon.

Naisehdokkaiden ei haluttu sotkevan pöytäjärjestystä tai tekevän yksinkertaiseen kattaukseen muutoksia. Keskustelua hallitsivat miehet, ja istuva presidentti otti heti alussa etulyöntiaseman. Naiset jätettiin sivummalle, koska kellään naisehdokkaista ei ollut kokemuksen tuomaa asemaa turvallisuuspolitiikan kovassa ytimessä. Lisäksi heidän tulokulmansa keskusteluun olivat kaikkea muuta kuin perinteisiä.

Kuten useimmiten, ulkopuolinen maailma sotki hyvin suunnitellun asetelman, ja Metoo muutti presidentinvaalien kattausta. Yhdysvalloista käynnistynyt seksuaalisen häirinnän kampanja tuntui vielä syys-lokakuussa kaukaiselta asialta Suomessa, kun presidentinvaalien ehdokasasettelu alkoi olla selvillä.

Politiikan vaalipaneelisodissa karaistuneet miespuoliset toimittajat nimesivät itsensä leikkisästi setämiehiksi, mutta pitivät samalla huolen, että toimituksissa valitussa agendassa pysytään. Politiikan eliitin kanssa seurustelevat toimittajat ottavat mielellään tuomarin viitan harteilleen. Demarien presidenttiehdokkaalle Tuula Haataiselle jaettiin alusta pitäen pelkkiä lampaankuvia iltapäivälehtien arvioissa. Hänhän oli setämiesten mukaan ”väärissä vaaleissa”. Haatainen puhui laajasta turvallisuudesta ja nosti esiin konfliktien juurisyitä kuten eriarvoistumista. Hänet oli helppo leimata poikien saunakerhoon eksyneeksi sosiaalitantaksi ja yrittää sysätä pukuhuoneen puolelle.

Vasemmiston ehdokkaalle Merja Kyllöselle oli varattu suorasukaisen naisen rooli, ja hänelle irtosi muutama leijonamerkkikin. Laura Huhtasaaren tehtävänä kisassa oli tuoda erikoisilla näkemyksillään lisää kullanarvoisia klikkauksia.

Tuula Haatainen oli taustansa vuoksi ehdokkaista luontevin nostamaan esille Metoo-kampanjan teemat. Haatainen kun on Haatainen. Tasa-arvoteema tulee läpi vaaleissa kuin vaaleissa. Metoo-kampanja nostatti teeman eduskuntakäsittelyyn ja Haataisen keskustelun kärkeen. Suurta paljastusten vyöryä tämäkään keskustelu ei saanut liikkeelle, mutta se jätti jälkensä. Käsittelyn viesti oli, että poliittisen vallan huipulla teemaan suhtaudutaan vakavasti.

Haatainen ei saanut paneeleissa eikä kansalta tukea laajalle turvallisuuspoliselle ajattelulleen. Feministinen ulkopolitiikka ja eriarvoisuudesta puhuminen ja sen nostaminen konfliktien syyksi ei kiinnostanut toimittajia. Lähinnä se herätti huvittuneisuutta, jota ei tietysti julkisesti näytetty.

Haataisen viesti ei puhutellut laajaa äänestäjäkuntaakaan. Viesti olisi vaatinut syvällisempää keskustelufoorumia ja sitä presidenttipaneelit eivät tarjonneet. Ehkä hän ei myöskään ollut riittävän vakuuttava. Ehkä tuttu ja turvallinen Sauli oli se, mitä tämä maa tarvitsi.

Näissä vaaleissa ei haluttu yllätystä eikä uusia näkökulmia. Haatainen sai demarien kannalta lohduttoman huonon tuloksen, jota puolueen pitäisi kyetä arvioimaan perinpohjaisesti. Pitäisi myös uskaltaa katsoa peiliin ja miettiä mitä se kertoo meistä suomalaisista ja tästä ajasta, tai tasa-arvosta, tai työväenliikkeen tabuista.

KITINÄÄ TELAKETJUISSA

SDP sanoo olevansa feministinen puolue, mutta sana feminismi on puolueessa edelleen tabu. Tasa-arvo sanana niellään tunnollisesti, ja se on komeasti puolueen kantavia arvoja. Mutta f-sanasta tulevat ikävästi mieleen telaketju-feministit ja kukapa niiden alle haluaisi joutua.

Haatainen on enemmän Tasa-arvo-Tuula kuin modernin ja monikasvoisen feminismin airut. Hän on niitä työväenliikkeen naisia, jotka ovat vuosikymmenten aikana lananneet tasa-arvon hiekkatietä. Nämä naiset osaavat kantaa kauppakassinsa itse ja avata ulko-ovet. Nämä naiset tiputtivat aviomiehensä sukunimen heti, kun laki salli pelkän oman sukunimen käytön. Uskottavuutta on haettu kovuuden kautta, koska naisen on oltava pätevämpi kuin mies, mikäli hän haluaa eteenpäin poliittisella uralla.

Tasa-arvo kuulostaa sanana feminismiä kohtuullisemmalta. Kiltimmältä. Siihen on totuttu. Siihen liittyvät sloganit ja kiintiöt, joilla edelleen miehinen valtakoneisto voi osoittaa suopeuttaan ja modernismiaan. Feminismi on sanana jätetty ääriryhmälle, jonka ituja on viime vuosina kasvanut kiinni vasemmistoryhmiin, vaikka maahan on perustettu naapurimaa-Ruotsin tapaan feministinen puolue. Mutta feminismikäsitteen kirjo on liian hankala suurelle yleisölle.

Erityisen hankala käsite on perinteiselle konservatiiviselle demarien kannattajakunnalle. Kun puolueen omaan kenttään ei kohdennettu presidentinvaaleissa erityistä viestiä, ovi oli ennen kaikkea auki istuvan presidentin äänestämiseen. SDP feministisenä puolueena näyttää 3,3 prosentin äänisaaliilla jokseenkin epäuskottavalta.

Naiset eivät äänestä automaattisesti naisia. Näissä vaaleissa enempää Haataisen kuin Kyllösenkään naisenergia ei puhutellut. Kun Elisabeth Rehn oli 1990-luvulla presidenttiehdokkaana, naisten oletettiin äänestävän naista. Hävittäjällä lentämisestä ilmiselvästi nauttinut Rehn helminauhoineen painui monen vasemmistonaisen silmien verkkokalvolle suomalaiskopiona Margaret Thatcherista, ja naisten ääniä jäi saamatta. Naisten syyllistämistä väärin äänestämisestä ei käyty laajemmin läpi.

Vasta Tarja Halosen habituksessa löytyi suomalaisnaiselle samaistumispohjaa. Halonen toteutti 12 vuotta feministisen ulkopolitiikan perusoppeja kestävän kehityksen raameissa. Mutta hän toteutti linjaa tekemättä feminismistä numeroa, ja puoluetoverit sekä äänestäjät olivat valtaosin tyytyväisiä. Haatainen jatkoi kampanjassaan samaa tarinaa. Halosen-Haataisen-linja ei lähtenyt lentoon. Ainakaan vielä.

PINNAN ALLA KYTEE

Vaikka Metoo-keskustelu eduskunnassa oli tärkeä, vielä tärkeämpää ovat olleet pinnan alla kuplineet keskustelut. Tai ne keskustelut, joita ei vielä ole käyty. Suomen elokuva-ala on käynyt esimerkin voimalla omaa metoo-keskusteluaan. Siihen amerikkalaisnäyttelijät antoivat mallia. Samoin monella muulla alalla on tehty häirinnän estäviä ohjeistuksia.

Onko kaikki sitten hyvin? Eihän tämä tähän jää. Asenteiden muuttaminen on hidasta. Ja rakenteiden, joiden alistavissa kätköissä häirintä lymyää.

Eikä metoo-kampanjan nostama syrjintä jäänyt varjoon presidentinvaaleissakaan.

Metoo muutti ilmapiiriä jo syksyllä pitkin kampanjoinnin kulkua. Paneelien vetäjien ote muuttui asiallisemmaksi. Letkautukset ja puheen keskeyttämiset vähenivät.

Pikkuhiljaa miespuoliset ehdokkaat ottivat kantaa Haataisen ja Kyllösen asettamiin teemoihin. Lopulta myös Niinistö, varmasti pelillisen harkitusti, otti puheisiinsa naiset ja tytöt, eriarvoistumisen. Keinot vain olivat erilaisia kuin Haataisella. Niinistö esitteli säätiötukea köyhien lapsille, kun Haatainen puhui kaikille maksuttomasta toisen asteen koulutuksesta. Monelle äänestäjälle tämä kuitenkin riitti, istuva presidentti sai jatkaa, kun on niin tasa-arvoinenkin.

Metoon merkitys on ollut näkyvää ja ei-näkyvää. Epävarmuus paljastuksista on tietysti hyvä peloite, vaikka kohtuuton leimaaminen tai lynkkausmentaliteetti ei kertoisi kestävästä oikeusvaltiosta. Näkymättömämpää on ollut se hiljainen muutos eleissä, puheissa, huomioimisessa. Osaisimmeko todella ajatella mitä suustamme päästämme ja kuinka kohtelemme kanssaihmisiä työpaikoilla, vapaa-ajalla, harrastuksissa, somessa, politiikassa?

Haatainen ja Kyllönen jäivät pohjalukemiin tuloksissa, mutta he toivat oman vahvan panoksen presidentinvaaleihin. He muuttivat keskusteluagendaa, ja se ei ole helppoa. Ehkä jo seuraavissa presidentinvaaleissa voidaan puhua avoimesti, mistä turvallisuus syntyy. Ja siitä kuinka ihmiset tarttuvat vaikka aseisiin tai lähtevät muualle etsimään parempaa elämää, jos heillä ei ole puhdasta vettä tai viljelymaata. Ja siitä onko tässä maailmassa varaa jättää käyttämättä naisten osaamista, ovathan he sentään puolet maailman väestöstä.

Ehkä voimme puhua siitäkin, että konfliktit eivät vain pulpahda yllättäen ja pyytämättä vaan niitä lietsotaan ja niiden syntymistä voidaan ehkäistä. Suomalaisten ovat keränneet tästä sadan vuoden ajan kokemusta. Jos presidentti haluaa näistä teemoista puhua, hänellä on sananvaltaa. Häntä kuunnellaan.

Sortaviin valtarakenteisiin voi vaikuttaa vain nostamalla ne näkyviksi ja agendalle – muuttamalla kieltä ja toimintaa, asenteita ja pikkuhiljaa koko yhteiskuntaa. Senkin uhalla, että setämiehet eivät ole enää muutoksen jälkeen entisellään.

Merja Leskinen
Kirjoittaja on Aikamerkin vastaava toimittaja.
Kirjoittaja kulki Tuula Haataisen mukana kampanjan
maakuntamatkoilla, tilaisuuksissa ja paneeleissa.