Kaivostyöläisten rankka arki

VALKOISET VIERAAT HERÄTTÄVÄT UTELIAISUUTTA

Lauantaina 18.11.2017 oli tähänastisen matkan raskain päivä.

Olemme Jodhburissa ja vierailimme ensiksi aamulla syrjäisen kylän koulussa, jossa oli myös terveyskeskus. Koulu tarkoitti kahta huonetta kivitalossa, jossa lapset istuivat lattialla. Samassa talossa oli kolmas huone, johon lääkäri tulee sunnuntaisin. Hän tutkii potilaat ja tarpeen vaatiessa lähettää sairaalaan. Lapsia jännitti ja ehkä myös pelotti kun yhtäkkiä lauma valkoisia suuria ihmisiä saapui paikalle neljällä autolla. Mutta hetken päästä kaikki jo hymyilivät ja halusivat kuvattaviksi. Tuntui uskomattomalta nähdä tuo kyläyhteisö.

Jatkoimme kylästä suoraa seuraavaan kyläyhteisöön. Siellä lapsityövoimaa ei käytetä ollenkaan, vaan kaikki lapset käyvät koulua.

Olimme hieman liian aikaisin paikalla, koska vastaanottokomitea ei ollut vielä valmiina. Odottelimme kohteliaasti että, kylän miehet saivat naulattua tervetuloa plakaatin seinään. Yksi kylän miehistä tarjosi jotain valkoisia paloja. Otimme kohteliaasti ja enemmistö myös söi. Ne maistuivat sokerille. Sitten kävelimme jonkun isomman talon pihaan ja saimme taas kukkaleit kaulaan sekä punaiset merkit otsaan. Kyläläisiä kertyi keskelle laitettujen mattojen päälle istumaan, meille oli varattu tuolit. Kyselimme paljon silikoosi-keuhkosairauden aiheuttamista ongelmista ja muutenkin kivilouhoksen merkityksestä kylälle. Moni nainen oli menettänyt miehensä silikoosin takia. Näille naisille valtio maksaa korvausta 300 000 intian rupiaa, mikä on vähän reilu 4 000 euroa. Tämän korvauksen saadakseen naisen täytyy todistaa, että mies kuoli todella kivilouhoksen aiheuttamaan silikoosiin, ja sen todistaminen voi olla vaikeaa.

Kyläläiset ottivat mielellään kontaktia, hymyilivät, kättelivät ja halusivat yhteisiin valokuviin.

Lähdettyämme kylästä, minulla purkautuivat tunteet pintaan ihan tosissaan. Monen päivän ajan kerätyt kokemukset, kulttuurierot, kaikki se mitä pääsimme näkemään, oli vain liikaa. Itketti tosi paljon ja kyyneliä oli todella hankala pidätellä. Vierailimme paikallisen liiton toimistossa, mikä oli vähän muita hyväkuntoisempi kivitalo, mutta en voinut itkuisen oloni vuoksi osallistua keskusteluun.

Toimistolta suuntasimme upeaan ravintolaan joka oli ilmeisesti Jodhburin (tai Mehrangan) provinssin aikanaan hallitsijana toimineen prinssin linnoitusalueella.

Söimme hyvää ruokaa ja näimme vielä upean järven sekä alueen hevosia.

Sitten suuntasimme Mehrangan linnoitukselle. Siellä todella moni olisi halunnut ottaa kuvia kanssamme, valkoiset kookkaat ihmiset aiheuttavat varsinkin lapsissa ja nuorissa uteliaisuutta.

Linnoitus oli upea! Siisti ja valtava.

Kotimatkalla ajoimme paikallisen markkina-alueen läpi. Porukkaa oli paljon, eikä meillä ollut mitään mahdollisuutta mennä tutustumaan kojuihin, koska aiheuttaisimme vain lisää hämmennystä jo olevaan kaaokseen. Poikkesimme pienessä vaate- ja koruputiikissa matkalla.

Päästyämme takaisin majapaikkaamme, en enää palautekeskustelun aikana pysynyt kasassa vaan poistuin huoneeseeni ja annoin kaiken tunnemyrskyn tulla ja itkin. Se helpotti oloa ja oli myös asia joka oli pakko käydä läpi. Olisi outoa, jos tämä ei tuntuisi missään, ja sain matkakumppaneilta paljon ymmärrystä.

JÄRJESTÄYTYMISTÄ HALUTAAN VAIKEUTTAA

Sunnuntaina aamu Jodhpurissa oli aikaisempiin verrattuna kylmä. Osa porukastamme kävi majapaikkamme uima-altaassa kylmästä vedestä huolimatta.

Aamulla tapasimme jälleen liiton johtajan ja muut paikallisen liittodelegaation osallistujat. Kaksi naista oli myös mukana. Kuulimme liiton syntyhistoriaa, joka alkaa vuosista 1991-1994, jolloin liiton johtaja itse työskenteli kivilouhoksella. Liitto on saavuttanut 13 000 jäsentä joista reilu 3 000 naisia. Intiassa liitto-organisaation voi perustaa, mikäli siinä on todistettavasti 100 jäsentä, tai vähintään 10 prosenttia työpaikan työntekijöistä. Valtio haluaisi nostaa prosentin 25 prosenttiin, ja tämä on aiheuttanut paljon lakkoilua.

Keskustelun jälkeen söimme lounaan ja siirryimme lentokentälle, josta meillä oli lento takaisin Delhiin. Ilma oli kirkastunut Delhissä eikä tuntunut ollenkaan niin saasteiselta. Matka kentältä noin 18 kilometrin päähän hotellille kesti kauemmin kuin lento Jodhpurista Delhiin. Lopulta saavuimme lähes suoraa illallispöytään. Istuimme iltaa muutaman tunnin ihan rauhassa ja pääsimme vähän hengähtämään, kun aamulla ei ollut aikaista herätystä.

PULAA PUHTAASTA VEDESTÄ

Uusi viikko Delhissä alkoi matkustusvapaalla päivällä, tänään siis pysyttäisiin kaupungissa. Meille oli järjestetty vierailu syrjäiselle slummille, jossa tapasimme rakennustyömailla työskenteleviä naisia. Naiset oli häädetty kotikylistään, koska kylän maat oli otettu muuhun käyttöön. Puhtaan veden puute oli heidän suurin ongelma. Mitään vessoja tai pesumahdollisuuksia ei ole.

Vierailu kesti noin puoli tuntia, ja osa ryhmästä teki pienen kävelykierroksen slummissa. Koko ryhmä ei voinut lähteä ja jäinkin vapaaehtoisesti pois.

Vierailun jälkeen kävimme lounaalla ja suuntasimme Fabindia liikkeeseen vähän shoppailemaan paikallisia vaatteita. Illalla vielä pääsimme nauttimaan juomat Monkey barissa, kiva rento hetki. Missään ei voida olla kovin pitkään, koska siirtyminen ruuhkassa kestää aina kauan. Hotellilla menikin ilta taas pakkaamiseen, koska aamulla aikaisin oli jälleen lähtö lentokentälle.

Tanja Mettovaara
SASKin opintomatkalainen