Työväenmusiikkia ja musiikkia työväelle

1920-luvulla syntynyttä kisällilaulua on laajalti pidetty työväen musiikkiharrastuksen omalaatuisimpana muotona. Se syntyi työläisnuorison parissa ja sen tärkein tehtävä oli poliittisen propagandan levittäminen, kirjoittaa filosofian maisteri Heta Tolvanen.

Helsinki oli maailmansotien välisellä ajalla pääkaupunkina sillanpääasema uusien muotivirtausten vastaanottamisessa. Kaupungin laaja musiikkitarjonta tarjosi valinnanvaraa jos jonkinlaisen musiikinjanon sammuttamiseksi. Työväki musisoi kisällilaulujen ohella monella muullakin tavalla ja muokkasi muualta omaksuttuja musiikkimuotoja itselleen sopiviksi.

Politikointi sai kilpailla huomiosta huvittelun ja taiteellisen sivistämisen kanssa, ja ajan yhteiskunnalliset jännitteet toivat oman mausteensa työväen musiikillisiin harrastuksiin.

TAITEEN JA POLITIIKAN VÄLISSÄ

Sisällissota synnytti ainakin osittaisen kuilun työväen ja porvariston musiikkitoiminnan välille. Työväen kuorojen ja soittokuntien emojärjestöksi vuonna 1920 perustetun Suomen Työväen Musiikkiliiton (STM) tärkeimpinä tehtävinä nähtiin uusien laulun- ja soitonjohtajien kouluttaminen työväen musiikkiryhmille sekä aatteellisten laulujen hankkiminen.

Liitto ei kuitenkaan toiminut kovinkaan luokkatietoisesti, vaan suosi esimerkiksi julkaisuissaan ja laulujuhlillaan porvarillisia säveltäjiä. Vaikka aatteellekin oli osansa, korostui STM:ssä ennen kaikkea työläisten taiteellisen sivistyksen kohottaminen korkealaatuisen musiikin avulla.

Helsingissä toimi 1920–1930-luvuilla sekä maltillisia että radikaaleja kuoroja ja soittokuntia. Helsingin Työväen Mieskuoro, jolla oli pitkät wrightiläiset perinteet, kuului liiton maltillisimpiin, joidenkin mukaan jopa oikeistolaisimpiin, ryhmiin. Nuorten Työläisten Kuoro ja Lauluveikot taas edustivat vasenta laitaa.

Valtaosa musiikkiryhmistä kuitenkin toimi sangen maltillisesti. Niiden ohjelmistoissa sekoittuivat aatteelliset ja neutraalit kappaleet, ja osalla oli myös porvarillinen johtaja. Vaikka omat musiikkiryhmät nähtiin tarpeellisena osana työväestön taistelua, harva ryhmä halusi avoimesti asettua luokkataistelulinjalle.

Kuorot ja soittokunnat pitivät matalaa profiilia osin myös olosuhteiden pakosta, sillä vasemmiston puuhia valvottiin tarkasti. Helsingissä Etsivän Keskuspoliisin huomion kiinnittivät erityisesti mainitut Lauluveikot ja Nuorten Työläisten Kuoro, jotka lakkautettiin 1930-luvun alussa sisäpoliittisen tilanteen kiristyttyä.

Myös maltillisemmat kuorot saivat kärsiä kommunismiepäilyistä, ja iltamalupien epääminen ja muut rajoitukset haittasivat niitä erityisesti 1920–1930-lukujen taitteessa.

Täyttä tyrmäystä työväen kuorot ja soittokunnat eivät kuitenkaan ylemmiltä tahoilta kohdanneet, vaan ryhmät saivat 1920- ja 1930-luvuilla rahallista avustusta niin valtiolta kuin Helsingin kaupungilta. Erityisesti HTY:n torvisoittokunnalle kaupungilta saatu avustus oli edellytys toiminnan jatkumiselle jazz-villityksen romahdutettua sen suosion 1920-luvun puolivälistä lähtien.

Vaikka kriittisin oikeisto oli kaikkea työväen toimintaa vastaan, sai maltillinen musiikkiryhmä jatkaa suhteellisen rauhassa vielä sisällissodan jälkeenkin.

LAULAMALLA LUOKKATAISTELUUN

Taiteellisempaan musiikkiin suuntautuneiden kuorojen ja soittokuntien pysytellessä pääosin maltillisella linjalla jäi musiikillinen propaganda ennen kaikkea poliittisten nuoriso- ja opintoyhdistysten vastuulle.

Helsinkiläinen työläisnuoriso oli merkittävässä roolissa kisällilaulun syntyessä ja levitessä 1920-luvun alussa työväenliikkeen molemmilla suunnilla. Laulumuoto vetosi yleisöön poliittisen iskevyytensä lisäksi myös huvittavuudellaan, sillä sitä eivät sitoneet samanlaiset taiteelliset vaatimukset kuin kuorolaulua ja torvisoittoa.

Helsingissä toimi 1920-luvulla useita vasemmistolaisia lauluryhmiä, joista tunnetuimmat olivat 1920-luvun alussa muodostunut ja tiettävästi Suomen ensimmäinen varsinainen kisälliryhmä Rajamäen Pojat sekä 1927 perustettu Meijän pojat. Vasemmistolainen kisällilaulu eli kukoistuskauttaan 1920-luvun lopussa, jolloin ryhmiä oli maanlaajuisesti parhaimmillaan yli 200. Kisälliryhmiä koordinoi ensin Meijän pojat ja sen jälkeen vuonna 1929 Helsinkiin perustettu Helsprokeskus.

Kauaa ei vasemmistonuoriso kuitenkaan saanut tehokkaasta musiikkipropagandastaan nauttia, sillä Helsprokeskus ja opintoyhdistysten emojärjestö Opintotyön Neuvontayhdistys alaosastoineen lakkautettiin huhtikuussa 1930, mikä tarkoitti toiminnan painumista maan alle moneksi vuodeksi.

Helsinkiläisissä sosiaalidemokraattisissa työläisnuoriso-osastoissa oli lauluryhmiä satunnaisesti jo 1920-luvun alussa, mutta Rajamäen Poikien kaltaista profiloitua ryhmää ei syntynyt ennen 1920-luvun jälkipuolta, jolloin sai alkunsa Helsingin Sosialidemokraattisen nuorisoyhdistyksen Laulavat kisällit.

Nuoriso-osastojen omien ryhmien lisäksi erityisesti Sosialidemokraattinen Työläisnuorisoliitto oli vahvasti organisoimassa sosiaalidemokraattista kisällilaulua esimerkiksi julkaisuillaan. 1930-luvun puolivälissä sosiaalidemokraattien kisällilaulu sai lisää puhtia kielletyn kommunistisen lauluryhmäliikkeen soluttautuessa siihen.

HUVITUKSIA TYÖN RASKAAN RAATAJILLE

Tavalliselle iltamavieraalle musiikilla oli vielä kolmas, taidetta ja politiikkaa tärkeämpi tehtävä. Hän kaipasi musiikkia ennen kaikkea tanssisoitoksi. Sivistämään ja politikoimaan pyrkineet laulu- ja soittoryhmät joutuivat antamaan periksi yleisön tanssihalulle ja ottamaan ohjelmistoonsa myös tanssia. Torvisoittokunnille tanssisäestys oli vielä 1920-luvun alkupuolella tärkein yksittäinen tulonlähde, joten niillä ei juuri ollut vastaansanomista yleisön tanssihaluihin.

1920-luvun puolivälissä Suomeen rantautunut jazz oli kuitenkin kauhistus niin torvisoittokunnille kuin nuorison taiteellisesta tasosta, siveydestä ja poliittisesta aktiivisuudesta huolestuneille työläisjohtajille. Renkuttava jazz-musiikki oli kaukana taiteellisesti tai poliittisesti sivistävän musiikin ihanteesta. Jazzia kohtaan tuntemastaan vastenmielisyydestä huolimatta monen iltamajärjestäjän oli otettava sitäkin ohjelmistoonsa, sillä se oli paras keino taata hyvä yleisömenestys.

Helsinkiläisen työläisnuorison parissa syntyi pian jazz-villityksen saavuttua oma sovellutus, niin kutsuttu haitarijazz, joka sulatti ulkomaista jazzia suomalaiseen perinnemusiikkiin ja kehitti siitä uudenlaista kaupungistunutta kansanperinnettä. Tyylin perusta oli Rajamäen Poikien musiikissa, ja Suomen ensimmäinen varsinainen haitarijazz-yhtye, syksyllä 1925 ensimmäisen kerran esiintynyt Dallapé, koostuikin pääasiassa Rajamäen Poikien jäsenistä. Sen vanavedessä syntyi kymmeniä uusia haitarijazz-yhtyeitä.

Haitarijazz oli kisällilaulun ohella työväestön omaleimaisinta musiikkiperinnettä. Mutta siinä missä kisällilaulu pysyi aina vain työväestön musiikkina, haitarijazz levisi 1930-luvulla lähinnä Dallapén ansiosta vähitellen myös ylempiin yhteiskuntaluokkiin. Työväki oli perinteisesti omaksunut monet musiikkimuotonsa ylhäältä, mutta haitarijazzin kohdalla vaikutteet kulkivat alhaalta ylös.

Eri tahojen suhtautumisessa jazz-villitykseen näkyivät selkeästi työväenmusiikin eri ulottuvuudet. Rajuimmin jazzia vastaan hyökkäsivät kuorojen ja soittokuntien jäsenet sekä työväenliikkeen johtohenkilöt, jotka olivat huolissaan omasta toimeentulostaan ja jazzin turmiollisuudesta. Tässä huolessaan he eivät juuri poikenneet porvarillisista virkaveljistään, joille nuorison uusi villitys oli yhtä suuri kauhistus.

Politikointiin keskittyneitä kisälliryhmiä jazz ei juuri uhannut, vaikka veikin joidenkin mielestä nuorison huomiota pois politiikasta. Huolten kohteena ollut huvittelunhaluinen rivityöläinen taas sai rahoilleen vastinetta sekä humoristisista kisällilauluista että jazzista ja saattoi valita laajasta iltamatarjonnasta sen, mikä eniten miellytti.

Heta Tolvanen, FM

Kirjoittajan pro gradu -työ ”Työväenmusiikkia vai musiikkia työväelle? – Työväen musiikkiharrastus Helsingissä 1918–1939” hyväksyttiin Helsingin yliopistossa keväällä 2016. Kirjoittaja työskentelee Työväenkulttuuri talteen ja eläväksi -hankkeessa.