Kirkko yhteiskunnallisena keskustelijana

Perinteisesti Evankelis-luterilainen kirkko on puhunut heikompiosaisten puolesta hiljaisesti ja osoittelematta. Muun muassa maahanmuuton ja leipäjonojen myötä kirkon yhteiskunnallinen rooli on tullut näkyvämmäksi, Tarja Kantola kirjoittaa. 

Maahanmuuttovirasto on hyväksynyt tosiseikaksi sen, että voit joutua oikeudenloukkausten kohteeksi kotimaassasi ja että, turvapaikan hakemisen kriteerit täyttyvät kohdallasi.  Maahanmuuttovirasto ei ole hyväksynyt hakemustasi.

Tämä ja muita vastaavia viranomaispäätöksiä luettiin jumalanpalveluksissa kirkoissa huhtikuun alussa. Kovan viestin saatteeksi kerrottiin, että kielteisten turvapaikkapäätösten lukemisella ei kritisoida viranomaisia, vaan kerrotaan millaisia lähimmäisiä me nykypäivänä olemme. Samassa yhteydessä kolehti kirkossa voitiin kerätä Global Clinicin paperittomia auttavaan työhön.

Evankelis-luterilainen kirkko on jäsenmäärän vähenemisestä huolimatta edelleen merkittävä tekijä suomalaisessa yhteiskunnassa. Kirkko vaikuttaa tekemällä ja usein puhumalla. Kannanottoja on totuttu odottamaan arkkipiispa Kari Mäkiseltä ja usein myös Helsingin piispa Irja Askolalta, ja he ovatkin hyvin usein osanneet sanoittaa useamman omaatuntoa kolkuttavia ajatuksia.

Suomalaisten asenteita osallistuva luterilaisuus-hankkeessa tutkittaessa tuli selväksi, että kaikkien eniten kirkolta odotetaan puhetta heikompiosaisten puolesta.

Kirkon kannanotto heikosti pärjäävien puolesta on perinteisesti ollut hiljaisesti ja osoittelematta tapahtunut diakoniatyö, jossa kohtaamisten kautta on annettu myös taloudellista apua ja maksusitoumuksia ruuan hankintaan. Suomalaisten asenteita tutkittaessa osallistuva luterilaisuus-hankkeessa selkeä tulos oli, että kirkon toivotaan nimenomaan puhuvan heikompiosaisten puolesta. Köyhyydestä ja eriarvoistumisen vaaroista kirkko on varoitellut paljon ja nostanut viime vuosina yhteiskunnan ongelmakohtia räväkämminkin esiin esimerkiksi Yhteisvastuu-keräysten kautta.

Toissatalvena maahan tulleiden pakolaisten suuri määrä kuitenkin muutti tilannetta uudella tavalla ja kirkot avasivat ovensa näkyvämmin avustustyölle.

Seurakuntien avunpyyntöihin vastattiin runsaasti. Vapaaehtoisia avustajia ja vaate- ja muita lahjoituksia tulvi seurakuntasaleihin. Osa avuksi tulleista ei ollut seurakuntien jäseniä, mutta he halusivat tukea kirkon työtä itselleen tärkeässä asiassa.

Sama toistui, kun Helsingissä seurakunnat avasivat ovensa asunnottomien yömajoitukseen viime syksynä. Siellä tarvittiin iltateen keittäjiä ja yörauhan vartijoita. Vapaaehtoisia riitti, mutta pidemmän päälle tällaista vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa ei olisi pystytty organisoimaan.  Nyt yömajoitus jatkuu seurakuntien ja kaupungin yhteistyönä ja erityisdiakonian toteuttamana kahdessa osoitteessa ja auttaa niin romanikerjäläisiä kuin muita yösijan puutteessa olevia. Oletettua paperittomien määrää niissä ei ole vielä näkynyt.

Kielteisten turvapaikka- ja oleskelulupapäätösten saaneiden maastapoistamisia vastaan on osoitettu mieltä kaksi kuukautta Helsingin rautatientorilla ja mielenosoittajien tukena on ollut useita kirkon työntekijöitä ja luottamushenkilöitä. Osa heistä oli myös mukana lentokentällä osoittamassa mieltä palautuslentoa vastaan. Helsingin hiippakunnassa on nyt linjattu, että mielenosoittaminen ei ole kenenkään papin virkatehtävä ja vedottu siihen, että päätöksiin vaikutetaan hallinnon kautta. Erityisesti piispa vetoaa siihen, että kaikenlaisesta vihapuheesta pidättäydytään puolin ja toisin.

Keskustelu erilaisesta osallistumisesta jatkuu, kun samaan aikaan on toiveita ja painetta siihen, että papinpantoja näkyy arkisissa tilanteissa enemmän ja, että papit ovat tunnistettavissa ja löydettävissä kirkkosalien ulkopuolellakin.

Kirkon johto on ottanut useamman kerran kantaa humaanimman maahanmuuttopolitiikan puolesta ja arkkipiispan suulla on todettu, että kirkko tukee apua hakevia, mutta ei piilottele ketään. Kirkon on katsottu olevan turvallinen paikka ja siitä syystä poliisin meno kirkon tiloihin Varsinais-Suomessa ja paikalta tavattujen paperittomien sakottaminen herätti huomiota.

Nämä esimerkit kertovat, että kirkon yhteiskunnallinen rooli on tullut maahanmuuton myötä näkyvämmäksi. Perinteistä diakoniaa, hengellistä ja taloudellista tukea seurakuntalaisille annetaan edelleen, mutta kirkon toive sen olosta vain täydentävänä marginaalissa tuskin toteutuu. Paljon julkisuutta saanut esimerkki oli nopean reagoinnin tarve, kun sosiaalitukien maksatuksen siirto kunnista Kelalle ruuhkautti käsittelyt ja hyvin moni joutui taloudellisiin vaikeuksiin rahojen loppuessa. Tilanne näkyi kasvavina hakemuksina seurakuntien diakonien vastaanotoilla ja moni haki hyvin akuuttiin tarpeeseen ruokarahaa ja apua muiden tukien haussa seurakunnasta. Lausunnossaan sote-järjestelyistä kirkkohallitus onkin esittänyt huolensa neuvontapalvelujen riittävyydestä muutoksessa niin, että vanhuksille on riittävästi tukea, eikä lasketa sen varaan, että seurakuntien diakoniatyö siirtää muut työt syrjään auttaessaan vanhuksia palvelujen valitsemisessa.

Seurakunnat ovat monin paikoin mukana ruoka-avun jakajina. EU:n ruoka-apua jaetaan Kirkkopalveluiden koordinoimana seurakuntiin, josta sitä jaetaan hakijoille ruokakasseina ja aterioina. Tilastojen mukaan viime vuonna tätä apua sai yli satatuhatta henkilöä. Se on paljon, kun samaan aikaan tiedetään, että monet seurakunnat jakavat myös kauppojen ylijäämä- ja vanhaksi menossa olevaa ruokaa.  Seurakunnissa järjestetään myös samassa pöydässä- tilaisuuksia, joissa yhteisen ruokailun lisäksi halutaan korostaa yhdessäoloa.

Kuvia Helsingin Myllypuron seurakunnan ulkona kiemurtelevasta ruokajonosta käytetään usein kuvittamaan artikkeleita suomalaisesta köyhyydestä. Ulkona jonottamisesta on myös alettu nähdä köyhyyden nöyryyttävänä tekijänä ja yhä useammin haetaan ratkaisuja, joissa ruokaa voitaisiin jakaa enemmän oman valinnan tapaan ja ilman tiettyjä jakoaikoja. Näistä ajatuksista on syntynyt Helsingin seurakuntayhtymän euron kauppa-ajatukset, jossa ylijäämäruokaa jaettaisiin myymällä sitä euron hintaan. Samanlaisia ajatuksia on muitakin ja tavoitteena on päästä ulkona jonottamisesta jatkossa eroon.

Kirkon yhteiskuntavaikuttamisen merkitys kasvaa, jos se pystyy käyttämään asiasta merkittäviä puheenvuoroja. Tämä rooli on perinteisestikin varattu arkkipiispalle, mutta myös muilta piispoilta odotetaan kannanottoja. Kirkossa on aika vaikeaa määritellä kenellä on oikeus lausua asioista. Kirkolliskokous on hyvin heterogeeninen ja suurimmiksi uutisiksi sieltä nousevat äänestyspäätökset. Kirkkohallitus antaa lausuntoja ja sen edustajat käyvät kuultavina valiokunnissa ja tekevät muutakin edunvalvonnaksi katsottavaa työtä. Täysistunnon päätöksistä harvat nousevat laajemmiksi uutisiksi. Lukuisista asiantuntijoista koostuvalla työryhmäkoneistolla ei ole oikeutta lausua asioista ulospäin. Tämä välillä turhauttaa, mutta yhtenäisyydestä halutaan pitää kiinni.

Uutta on se, että tänä keväänä Kirkkohallituksen täysistunto on tehnyt kirkolliskokoukselle esityksen arkkihiippakuntaan kuuluvien seurakunta-alueen pienentämisestä. Tällä raivataan arkkipiispan kalenterista tilaa kokonaiskirkollisiin tehtäviin eli juuri kirkon äänenä toimimiseen. Tämä on tarkka paikka kirkossa, jossa arkkipiispasta ei haluta muodostuvan suurempaa hallinnollista päällikköä muille piispoille, mutta kaikki kuitenkin tietävät, että erilaisten vierailujen, vieraiden vastaanottamisen ja kirkon edunvalvonta edellyttävät arkkipiispalta paljon osallistumista muuhun kuin oman hiippakuntansa asioihin. Siksi perusteltu muutos saanee laajan kannatuksen kirkolliskokouksessa.

Tarja Kantola
Kirkkohallituksen täysistunnon jäsen kaudella 2016–2020