Keikkatyö harvoin pärjää vakkariduunille

Julkisuudessa ilmiö normaalia parempaa palkkaa saavista esimerkiksi keikkahoitajista on herättänyt ihmetystä ja ihailua. Vakityössä oleva hoitajavaimoni kysyi ”Eikö tuosta saisi enemmän rahaa samasta työstä?” Asia harvoin on näin.

Keikkailuun tarkoitettuja työsopimuksia on pääsääntöisesti kahdenlaisia, vaikka usein kaikista puhutaan nollatuntisopimuksina. Nollatuntisopimuksessa työsuhde on jatkuva, mutta viikkotuntimäärät ilmoitetaan työsopimuksessa alkavan nollasta. Runkotyösopimuksessa jokainen erikseen sovittava keikka muodostaa oman työsuhteensa, jolloin keikkojen välissä olevat päivät ovat virallisesti työttömyyttä. Oleellisimmat erot työntekijän näkökulmasta kohdistuvat sosiaalitukiin ja siihen, että ensimmäisen työkuukauden aikana sairauslomapäiviltä tarvitsee lain mukaan maksaa vain puolikas palkka. Työnantajan näkökulmasta runkosopimuslaisen kohdalla ei tarvitse olla juurikaan huolissaan muun muassa työntekijän sairauslomista, lomista ja sairauseläkeriskistä.

Pitkäaikaisen työllistämisen riskien pienentyessä keikkatyöstä on mahdollista maksaa näennäisesti suurempaa palkkaa. Tästä oli kyse esimerkiksi paljon julkisuutta saaneesta määräaikaisesta kotihoidon lähihoitajapestistä Helsingissä 4000 €/kk palkalla. Monilla palvelualoilla ollaan keskimäärin 20–30 päivää vuodessa palkallisilla sairauslomilla, mikä tulee huomioida keikkalaisen kuukausiansiossa 200–300 €:n arvoisena. Vanhempainvapaillakin on arvioitu olevan tuhansien eurojen hintalappu.

Keikkailusta haaveilevat eivät usein hahmota kuinka iso ero työsuhteen palkallisella lomalla on keikkojen väliseen työttömyyteen. Haaveilijan kannattaa ajatuskokeena miettiä, kuinka usein on töissä ollessaan ollut valmis ottamaan palkatonta vapaata töistä ajattelematta, ettei siihen oikeastaan ole varaa. Samasta tuplakustannussyystä todella moni yrittäjä ei lomaile ollenkaan, koska loma-ajalta ei tienaa mitään ja lomareissuista pitää yleensä vielä maksaa.

Lomia kertyy pitkissä työsuhteissa enemmän kuin lyhyissä: vuosilomalaissa kaksi päivää kuukaudelta ensimmäisen vuoden ajalta ja sitten 2,5 kuukaudelta. Monissa työehtosopimuksissa on vielä yksi korkeampi lomaporras. Siksi esimerkiksi julkisella sektorilla moni konkari ei raaski vaihtaa työpaikkaa. Keikkatöissä lomat maksetaan usein rahana palkan yhteydessä. Tämä noin 10 prosenttia saa palkan usein vaikuttamaan korkeammalta. Pitkissä työsuhteissa korkeaksi mielletyn marginaaliveroasteen vuoksi on ollut trendikästä vaihtaa ”verosuunnittelumielessä” lomarahat vapaaksi.

Keikkalainen saa harvemmin olla töissä silloin kun on hiljaista, mistä hyvä esimerkki on ravintola-ala. Hieman pidemmistä ajanjaksoista puhuttaessa esimerkiksi rakentamisessa yksittäisen työmaan ajalle työllistyvälle on mahdollista maksaa paremmin, koska työntekijän ns. elinkaarikustannukset ja -tuotot ovat ennakoitavasti laskettavissa.

Pohjatuntimäärällisilläkin nollatuntisopimuksilla meillä Suomessa on valitettavasti esimerkiksi kaupanalalla paljon työssäkäyviä köyhiä, joille ei työnantajan kyvystä tarjota vakituisesti kokopäivätyötä huolimatta tarjota vaikkapa yli 30:n viikkotunnin sopimuksia. Tällöin tulot ovat pitkässä juoksussa usein juuri sen verran, ettei enää ole oikeutettu sosiaalitukiin.

Nuoruutensa keikkaillut saattaa vuosien myötä huomata, ettei töitä enää löydykään helposti, koska Suomessa syrjitään rekrytoinneissa ikääntyviä. Raskaissa töissä valtavan moni menee myös rikki yli kymmenen vuotta ennen eläkeikää, jolloin vakituisen työsuhteen tuoman turvan arvo voi olla kuusinumeroinen summa. Myös keikkailijan eläkekertymä jää herkästi selvästi pienemmäksi. Työllisyysasiantuntijalausuntojen perusteella ansiosidonnaisesta saatetaan poistaa työeläkekerryttävyys lähivuosina.

Suurimpana keikkailuelämän mielekkyyden esteenä pidän silti sitä, kuinka merkittävä osa meillä saat itse valita, koska teet töitä -lupauksista on palturia. Kun kaikki seikat yritetään ottaa huomioon, niin keikkatyö harvoin pärjää vakituiselle kokoaikatyölle.

Niku Hinkka
juristi ja työmarkkina-asiantuntija