11.04.2017
Näkökulma

Suomikin tahtoo Jäämerelle

Yli kaksisataa vuotta suomalaiset ovat tavoitelleet pääsyä Jäämerelle. Pohjoinen politiikka, Jäämeren käytävä, Arktinen strategia – haaveella on monta nimeä, joista kukin kertoo omasta aikakaudestaan.

Yli kaksisataa vuotta suomalaiset ovat tavoitelleet pääsyä Jäämerelle. Pohjoinen politiikka, Jäämeren käytävä, Arktinen strategia – haaveella on monta nimeä, joista kukin kertoo omasta aikakaudestaan.

Toukokuussa 2017 Suomi saa Arktisen neuvoston puheenjohtajuuden kahdeksi seuraavaksi vuodeksi. Neuvosto on korkean tason hallitustenvälinen foorumi, johon kuuluu Pohjoismaiden ohella Kanada, Venäjä ja Yhdysvallat.

Pohjoisen alueen energia- ja raaka-ainevarat herättävät suurta kansainvälistä kiinnostusta. Arktinen strategia on myös Suomen nykyhallitusten ohjelmissa. Taloudellista hyödyntavoittelua hillitsevät ilmastonmuutoksen ja kestävän kehityksen pelisäännöt.

Suomen kiinnostus pohjoista aluetta kohtaan ei ole aivan uutta. Pohjoisen politiikan juuret juontavat aina vuoteen 1809, jolloin Suomesta tuli Venäjän autonominen alue. Samassa yhteydessä Suomen suurruhtinaskuntaan yhdistettiin Ruotsin Lapinmaan itäiset osat eli Kemin Lappi ja osa Tornion Lappia.

Tuolloin Suomi sai sekä teoreettisen valtiopillisen että konkreettisen poliittisen mahdollisuuden luoda erityistä pohjoista toimintaohjelmaa, historian professori Maria Lähteenmäki kirjoittaa vuonna 2015 Ennen ja nyt – Historian tietosanomissa julkaistussa artikkelissa Arktinen käänne politiikassa ja tutkimuksessa.

Kun Suomi oli Ruotsin itäinen osa, Lapin asukkaat eivät välittäneet rajoista ja kukapa korvessa lupia olisi kysynytkään. Mutta kun Tornionjoki ja Muonionjoki muuttuivat Venäjän imperiumin luoteiseksi rajalinjaksi, tilanne vähitellen muuttui. Vuonna 1852 Suomen senaatti hyväksyi historian ensimmäisen aluepoliittisen ohjelman Lapinmaan kehittämiseksi. Kaupankäynnin helpottamiseksi käynnistettiin teiden rakentaminen etelästä käsin.

Myös suomalainen oppineisto, eturintamassa kielentutkijat Mathias Castrén ja Elias Lönnrot, kiinnostui Lapin erämaista. Lappi sidottiin niin raporteilla kuin runoillakin osaksi muuta Suomea. Kun Suomen suurruhtinas Aleksanteri II lupaili vielä Jäämeren ranta-aluetta vastalahjaksi, mikäli Terijoella sijainnut Siestarjoen kivääritehtaan alue siirrettäisiin suoraan imperiumin alaisuuteen, pohjoinen kuume roihahti Suomessa toden teolla.

Loppujen lopuksi kivääritehdas lähti Suomen alueelta, mutta rantaviivaa ei saatu, vaikka siitä oli tullut senaatissa Jäämeren Käytävä -nimellä kulkeva kärkihanke.

ITSENÄISYYDEN ALKUPUOLEN JÄÄMERELLINEN KAUSI

Seuraavan kerran arktinen alue nousi voimakkaammin esille 1910-luvulla ja kiinnostusta jatkui aina Talvisotaan asti. Maria Lähteenmäki on nimennyt aikakauden Suomen poliittisen ja tieteellisen johdon Jäämerelliseksi kaudeksi.

Itsenäisyyden alun vuosikymmeninä monet poliitikot olivat samanaikaisesti ansioituneita tutkijoita. Historiantutkija, sivistysmies ja ulkoministeri Väinö Voionmaa innostui myös arktisesta tutkimuksesta. Pohjoinen geopolitiikka, rajat ja kulttuurialueet olivat hänen suuren kiinnostuksensa kohteina. Maria Lähteenmäki on todennut Väinö Voionmaa -tutkimuksessaan, että tämä oli geopoliitikko jo ennen koko käsitteen syntymistä.

Pohjoisen luonnonvarat olivat jo tuolloin tiedossa. Kansainvälisissä poliitikko- ja tutkijapiireissä oli käyty jo aiemminkin keskustelua mineraalivaroistaan tunnetun Huippuvuoren omistuksesta. Voionmaan riemuksi Suomesta tuli Jäämeren rantavaltio Petsamon avulla, kun Tarton rauha solmittiin vuonna 1920. Hän oli rauhanvaltuuskunnan jäsen ja vaikutti asiantuntemuksellaan taustalla. Myöhemmin hän toimi muun muassa ulkoministerinä Tannerin hallituksessa (1926–1927).

Lappilaisia pohjoista kohtaan virinnyt innostus hyödytti sikäli, että he saivat oman hallintokokonaisuuden, Lapin läänin. Sodat muuttivat kuitenkin tilanteen. Petsamon menettäminen hävityn sodan seurauksena ja poltettu Lappi jättivät pohjoiseen politiikkaan omat arpensa, joiden parantumiseen meni vuosia.

EU-JÄSENYYS NOSTAA POHJOISEN ULOTTUVUUDEN

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995, Suomen Lapista tuli unionin pohjoinen raja-alue. Tilanne muuttui. EU-Suomen lähituntumassa kohtasivat sotilasliittouma NATO ja Venäjän federaatio. Suomi lanseerasi EU-slangin mukaisen Pohjoisen ulottuvuuden käsitteen, jota silloinen pääministeri Paavo Lipponen ajoi ja on pitänyt myöhemminkin esillä.

Suomen pohjoisessa politiikassa eli nykyisin arktisessa strategiassa yhdistyy taloudellinen hyöty ja turvallisuuspolitiikka. Suomen puheenjohtajuuskauden haasteellisena tehtävänä on pitää suurvaltojen intressien keskellä esillä ilmastonmuutosta ja kestävää kehitystä.

Suomi epäilemättä nostaa esille tutkimuspanostuksensa arktiseen alueeseen. Niissä painottuvat luonnontieteet ja teknologian saavutukset. Historiantutkijat eivät kuitenkaan ole laajemmassa mitassa viime aikoina palelluttaneet sormiaan arktisella alueella. Ehkä humanistienkin olisi hyvä hakeutua Voionmaan ja kumppaneiden raivaamaa tietä pohjoiseen. Vanha perimätieto kun osoittaa, että siellä missä on luonnonvaroja myös konfliktit ovat riski.

Vuosi sitten perustettiin kansainvälinen tutkijaverkosto Historioitsijat ilman rajoja. Verkoston puheenjohtaja on Erkki Tuomioja, entinen pitkäaikainen ulkoministeri ja historiantutkija. Nähtäväksi jää, miten esimerkiksi tämä verkosto aikoo sijoittaa rauhanomaiset tutkimuskärjet arktisen alueen suuntaan.

Merja Leskinen
VTM

 

Lue lisää

Historian tietosanomat 

Ulkoasiainministeriön uutinen Suomen valmistautumisesta Arktisen neuvoston puheenjohtajuuskauteen 

Historioitsijat ilman rajoja Suomessa