Mitäpä jos kuunneltaisiin palveluiden käyttäjiä

Norjalainen ekonomisti ja pohjoismaisten ammattiliittojen keskusjärjestö SAMAKin pääsihteeri Jan-Erik Støstad tarjoaa hyvinvointipalvelujen turvaamiseksi neljättä tietä. Hän ottaisi potilaat ja heidän omaisensa mukaan palveluiden kehittämiseen.

Pohjoismaiden ammattiliittojen keskusjärjestö SAMAKin pääsihteeri Jan-Erik Støstad on kirjoittanut hyvinvointipalveluja käsittelevän En fjerde vei for velferden: På sporet av framtidas helse, omsorg og skole -kirjan. Se on nyt käännetty TSL:n ja Into Kustannuksen yhteistuotantona suomeksi nimellä Parempaa palvelua!

Kirjassa Støstad kuvailee hyvinvointipalvelujen pelastamiseksi neljättä tietä eli yhteiskehittämistä. Tällä hän tarkoittaa, että oppilaat, omaiset, potilaat ja ylipäätään palvelujen käyttäjät osallistuvat hyvinvointipalvelujen kehittämiseen.

Aiemmat kolme muuta tietä hyvinvointipalvelujen tuotantoon ovat Støstadin jäsentelyssä perinteinen valtio-ohjauksen tie, lähes kaiken palvelujen järjestämisen myyntiin laittava markkinatie sekä johtamisessa erilaisiin mittareihin liikaakin keskittyvä uuden julkishallinnon johtamisen New Public Management eli NPM-tie.

Esimerkiksi koulun ja terveydenhuollon siirtäminen yksityisille toimijoille tarkoittaa sitä, että niiden tuotannosta täytyy jäädä tuottajalle voittoa. Tämä saattaa ohjata liiketoimintastrategiaa. Mutta miten toiminnan tuotto-odotukset ja lääkärien etiikka sopivat yhteen? Asiasta ollaan oltu huolissaan Suomessakin (esimerkiksi HS 1.9.2016).

NPM-tien suosimia erilaisia mittareita ovat esimerkiksi yksikkökohtaisten (koulu, luokka, oppilas) hintojen vertailu tai joskus hyvinkin mekaaniset toiminnan mitattavat tavoitteet. Ne eivät aina sisällä ymmärrystä lasten ja vanhusten yksilöllisistä eroista, osaamisesta ja tarpeista.

Jokaisessa palvelutuotannon mallissa on negatiiviset ja positiiviset puolensa. Støstad haluaa nostaa malliinsa muiden vahvuuksia.

Hän tarjoaa siten ratkaisuksi yhteiskehittämistä. Støstadin mukaan sen täytyy pohjautua myös ammattihenkilöstön osaamisen ja eettisen ymmärryksen kunnioittamiseen. Støstad huomauttaa, että henkilöstökin sitoutuu ja motivoituu voidessaan täyttää tehtävänsä eettisesti. Valinnanvapautta sinänsä hän pitää luontevana osana yhteiskehittämistä.

Johdonmukaisesti Støstad muistaa puhua ihmisistä heidän eri rooliensa kautta viitatessaan yhteiskehittämiseen. ”Asiakkaista” hän puhuu sen sijaan lähinnä kuvaillessaan markkinaistettuja malleja, joita hän ei itse kannata. Taustalla on ajatus siitä, etteivät lapset tai heidän vanhempansa, sen paremmin kuin potilaat ja heidän omaisensakaan, osaa kattavasti tehdä palveluja koskevia ratkaisuja. Heillä ei ole siihen riittävästi tietoa eikä osaamista. Siksi kaikki on tehtävä yhdessä kehittämällä. Mukana ovat eri käyttäjät sekä ammattihenkilöstö.

YHTEISKEHITTÄMISTÄ ERIKOISSAIRAANHOIDOSSA

Yhteiskehittämisen malli kuulostaa hyvältä Jaana Tervosta, joka on työskennellyt erikoissairaanhoidossa lähes kymmenen vuotta. Hän on aiemmin työskennellyt lähihoitaja, mutta valmistui viime vuonna sairaanhoitajaksi. Yhteiskehittämisen ideaa hän peilaa käytäntöön.

– Kokemukseni mukaan erikoissairaanhoidossa kuunnellaan omaisia mielellään myös siksi, että potilas ei aina ole kunnossa kertoakseen näkemyksiään itse. Varsinkin vanhusten kohdalla omaiset saavat olla melko paljon mukana päättämässä, Jaana Tervo sanoo.

– Jo laki potilaan oikeuksista määrittelee, että potilaalta itseltään saadaan ensin lupa puhua omaisten kanssa. Joskus on tasapainoiltava, jos potilaan ja omaisten näkemykset eroavat, hän sanoo.

Jaana Tervo uskoo julkisen terveydenhuollon malliin. Terveyskeskustasolla olisi kuitenkin kehitettävää. Pääkysymyksiksi hän mainitsee jatkotutkimukseen ja erikoissairaanhoitoon pääsemisen sekä tietojärjestelmät, jotka eivät keskustele keskenään jättäen välikäsien vuoksi tilaa väärille tulkinnoille.

Koska julkiset resurssit ovat nykyisellään liian vähäiset riittäviin hyvinvointipalveluihin, pitää Tervo toimivana ratkaisuna yksityisten resurssien mukanaoloa. Esimerkiksi syöpähoidoissa tehdään yksityisellä puolella kokeiluja, joihin ei julkisella lähdetä.

– Toivoisin kunnon panostusta julkiseen terveydenhuoltoon. Kahtiajaottelu potilaan varallisuuden mukaan ei ole missään tapauksessa oikein, Tervo sanoo.

Lääkärien etiikan Jaana Tervo tietää edelleen korkeaksi: He haluavat työskennellä julkisella puolella ja erikoissairaanhoidossa. Siellähän he kouluttautuvatkin.

LUOVAA RATKAISUKESKEISYYTTÄ

Jan-Erik Støstadin kirjan on kääntänyt suomeksi historioitsija, dosentti Tapio Bergholm yhdessä kokeneen kääntäjän Hans Virtasen kanssa. Alkusanat on kirjoittanut tohtori Pentti Puoskari, joka on tutkinut ja kirjoittanut samasta aiheesta Suomessa varsin pitkään.

Bergholm kuvailee hyvinvointipalvelutuotannon tilannetta Støstadin käsitteiden kautta markkinoistamis- eli liikevoitto- ja mittausteiden ongelmina. Hän puhuu ydinhyvinvointipalvelujen, kuten koulun ja terveydenhoidon yksityistämis- ja yksikköhinnoitteluvillityksestä.

– Villitykset ovat johtamassa siihen, että palveluiden kustannukset saattavat karata ja julkisen palvelun eetos murtuu, Berhgolm sanoo.

Joissain palveluissa laatu voi olla helposti nähtävissä, mutta esimerkiksi hankalan mielenterveyskuntoutujan palaaminen yhteiskuntaan tai oppimisvaikeuksista kärsivän nuoren selviäminen koulutiestä ovat pitkiä ja monimutkaisia prosesseja. Ne ovat onnistuessaan koko yhteiskunnan voittoja. Kuitenkin ne voidaan yksityisen yrityksen palveluissa nähdä kiusallisina liiallisina kustannuksina.

– Peruskoulu on Suomessa melko pitkälti rakennettu Støstadin yhteiskehittämisen mallin mukaisesti. Oppilaiden osallistuminen ja osallistaminenhan ovat olleet keskeisiä. On ymmärretty, että oppilaiden oppimistulokset syntyvät myös luokan ja toverien myötä, ei vain opettajan. Kuntalaiset ja henkilökunta ovat olleet yhdessä kehittämässä laadukkuutta, Bergholm muistuttaa.

Hän toteaa, että Støstad käsittelee sekä yksityistä että julkista hyvinvointipalvelutuotantoa teoksessaan luovasti näköalaa rakentaen. Bergholm vertaa Ruotsin ja Norjan kokemuksia liiallisesta markkinoistamisesta ja mittariuskosta, mutta toisaalta jakaa hyviä tanskalaisia käytäntöjä yhteiskehittämisen mallista.

Vaikka kirjassa on jonkin verran toistoa, sen selkeänä vahvuutena ovat runsaat konkreettiset esimerkit.

– Me pohjoismaat olemme kuitenkin niin samanlaisia, että voimme varoa naapurien epäonnistuneita esimerkkejä mutta ottaa toisaalta oppia hyvistä käytännöistä, Bergholm summaa.

Työväen Sivistysliitto on osallistunut Parempaa palvelua? (Into Kustannus 2016) suomenkielisen painoksen julkaisuun.

Teksti: Inari Juntumaa
Kuva: Istockphoto