Kaikki ei ole tasan

Sukupuolten tasa-arvossa on taaksepäin menon aika. Lasikatot naisten etenemiselle ovat yhä olemassa.

Vuodenverran toiminut epämuodollinen TASAN-verkosto julkisti kesäkuussa 2016 KAIKKI TASAN! -pamfletin epätasa-arvosta (Into nro 64). Verkosto syntyi vuosi sitten, kesällä 2015, kun pettymys Juha Sipilän hallituksen ohjelman tasa-arvotavoitteiden puutteeseen oli suurta.

Helppolukuisen pamfletin kaikki 20 kirjoittajaa ovat naisia, tutkijoita, toimittajia, yrittäjiä ja julkisen hallinnon tuntijoita. Mukana on näkyviä demari- ja vihreitä toimijoita. Yksi tunnustautui julkaisutilaisuudessa markkinaliberaaliksi. Kunnon pamflettityyliin monen kirjoittajan ote on henkilökohtaista, myös omasta elämästä esimerkkejä hakevaa. Osa selostaa tutkimustuloksia ja kansainvälisiä tasa-arvovertailuja. Muutama artikkeli olisi paremmin sopinut lehden mielipidekirjoitukseksi.

TASA-ARVON TAKAISKU

Sukupuolten tasa-arvossa on taaksepäin menon aika. Vielä hetki sitten tuntui mahdolliselta nähdä aika, jolloin sukupuoli ei kerro perheen hoivavastuun kantajaa, Jenni Korkeaoja kirjoittaa esipuheessa. Suomi elää nyt pitkää taantumaa ja konservatiiviset arvot vahvistuvat. Hallitusohjelma on kuvitelma tasa-arvoisesta Suomesta, joka mahdollistaa naisten aseman heikentämisen. Hän pelkää Suomen palaavan maaksi, jossa naiset hoivaavat suvun lapset ja vanhukset, mies kutistuu perheen elättäjäksi.

Pieni kansakunta ei saisi pudottaa naisia työelämästä taloudellisesti vaikeinakaan aikoina, moni kirjoittajista huomauttaa. Perhevapaajärjestelmä, joka nojaa perheiden valinnanvapauteen, ei ole juuri muuttunut. Edelleen naiset käyttävät 97 prosenttia perhevapaista eli hiekkalaatikolla istuvat miehet ovat poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Äidit tienaavat tämän takia 8–11 prosenttia vähemmän kuin lapsettomat naiset ja jäävät jälkeen työurallaan, Emmi Nuorgam toteaa.

Julkisuudessa toimivat naiset saavat vihapostia, heitä kutsutaan suvakkihuoriksi ja poliittinen päätöksenteko ajaa naisia työelämästä takaisin kotiin myös pohjoismaisen hyvinvointimallin maissa. Korkeaoja ironisoi naiskirjoittajavalintaa aikana, jolloin kuumimmat julkifeministit ovat kaksi miespoliitikkoa, Kanadan nuori pääministeri Justin Trudeau ja Lontoon uusi pormestari Sadiq Khan.

TYÖURIEN EDISTÄMINEN VAIKEAA

Kirsi Piha ja Maria Vesanen esittelevät viestintätoimisto Ellun Kanojen Dialogi-hanketta 2015 naisten uralla etenemisestä. Lasikatot etenemiselle ovat yhä olemassa. Tiedostamattomat ennakkoluulot ohjaavat päätöksenteossa suosimaan miehiä, koska he sopivat siihen käsitykseen, joka meille on johtajuudesta muodostunut. Yritysten kulttuureissa ei hevin tunnisteta naisten ominaisuuksia, jolloin uralla eteneminen voi muodostua taisteluksi tuulimyllyjä vastaan.

Kaisa Hernbergillä on suoraa puhetta naisten yrittäjyydestä ja yksityisen sektorin todellisuudesta. Suomessa ovat poikkeuksellisen sukupuolittuneet työmarkkinat. EU-maista huonompi saldo on vain muutamalla entisellä itämaalla. Miehistä valtaosa, 82 prosenttia, toimii yksityisellä sektorilla; julkinen sektori on naisten kansoittama. Yrittäjyys on hänen mukaansa yhä useammalle naiselle ainoa tapa työllistää itsensä. Mia Teräsaho kertoo, että vain 13 prosenttia työvoimastamme on nk. tasa-arvo-ammateissa, joissa molempien sukupuolien osuus ylittää 40 prosenttia. Hoiva-ala, toimistotyö ja siivous ovat yhä naisammatteja; naisten osuus jää alle 10 prosenttia miesvoittoisilla rakennus-, korjaus- ja kuorma-autoalalla. Hän on huolissaan myös ammatillisen koulutuksen roolikuvista sukupuolten mukaan.

Suomi poikkeaa kansainvälisesti myös siinä, että johtajien ainoana oikeana taustana pidetään teknistä koulusta.

LEIKATTU TASA-ARVO

Inari Juntumaa kirjoittaa julkisista palveluista naisen parhaana ystävänä. Hyvinvointivaltiossa ihmiset uskaltavat tehdä luovia valintoja ja ottaa riskejä – toisin kuin rajallisemman sosiaaliturvan yhteiskunnissa. Hän kiteyttää hyvin julkisten menojen leikkaamisen seuraukset: kuntien ja valtion työntekijöiden epävarmempi työ, valtion rahoittamien järjestöjen työntekijöiden epävarmempi työ sekä heikennykset palveluihin ja sosiaaliturvaan. Seuraukset kohdistuvat eritoten naisiin ja heidän elämäänsä.

Anna-Maria Isola pohtii köyhää naista, osana laajempaa köyhyystutkimustaan. Suuri osa naisen työstä jää rahassa näkymättömäksi. Hän suosittaa naistutkimuksen teoreetikko Nancy Fraserin esittämää universaalin hoivaajan mallia, jossa naisen tekemä työ tulee läpinäkyväksi ja josta maksetaan korvaus.

Isola pääsee myös kuvauskohteensa tunteen tasolle. Kun hylkäävän työkyvyttömyyspäätöksen saanut väsynyt ja nivelrikkoinen nainen joutuu elämään palkka- ja valtahierarkian alimmalla tasolla, ei enää liikene voimavaroja ajaa omaa ja muiden matalapalkkaisten naisten asiaa esimerkiksi ammattiliitossa. Ruuhkavuosia eläessä ei aina tule mieleen, että vaikka päivät ovat pitkiä, niin vuodet kuluvat nopeasti, ja että edessä voi odottaa köyhä vanhuus.

TURVAKOTIPAIKKOJA LISÄÄ

Joka kolmannes aikuisista suomalaisista naisista on joutunut kokemaan välivaltaa entisen tai nykyisen lähikumppaninsa taholta. Noora Jokinen esittää neljä keinoa elämälle ilman pelkoa. Otetaan kaikki väkivalta vakavasti. Edistetään väkivallatonta kulttuuria kaikilla elämänajoilla. Ketään ei jätetä yksin. Uhrien palvelut on saatava kuntoon. Turvakotipaikkojen määrä ei riitä. Nykyisten 120 paikan sijaan Suomen kokoisessa maassa tarvitaan Euroopan neuvoston suositusten mukaiset 500 paikkaa. Tämä onkin yksi pamfletin harvoista todella konkreettisista parannusesityksistä!

Feministinen pamfletti paljastaa epätasa-arvoa työssä, kodissa, uskomuksissa ja suomalaisessa hoivassa, kustantajan esittely julistaa. Toki näin on. Mutta enemmän olisi muiltakin kirjoittajilta odottanut ehdotuksia, mitä pitäisi tehdä ratkaisuiksi.

Risto Kolanen
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja,
joka sai vuonna 2007 Demarinaisten ensimmäisen
Risto Rohkea -tasa-arvopalkinnon