Kuninkaan huivit

Otsikko kirkui Seiska-lehden kannessa etusivun täydeltä punakeltaisin kirjaimin. Sydämeni pysähtyi Helsingin rautatieaseman lähtöhallia tungeksivien viikonloppumatkustelijoiden, kioskien ja pikaruokaloiden keskelle. ELVIS NÄHTY HENGISSÄ!!!

Ryntäsin ostamaan lehden, ostin Seiskan heti aina kun se ilmestyi. En ollut tilannut sitä, naapurit olivat irvistelleet Seiskan tilaajia tirkistelijöiksi. Vaikka kuitenkin puhuivat kaikesta, mitä siinä kirjoitettiin. Luin lehden aina kannesta kanteen, siinä sentään puhuttiin asiaa. Kirjoitettiin siitä, mistä useimmat muut lehdet vaikenivat. Yrittivät peitellä tosiasioita ja laitella uutisia, joilla ei eläkeläisen kannalta ollut merkitystä, kuten yhä jatkuva talouslama tai Kreikan ongelmat. Seiska sentään kirjoitti oikeista asioista: Nyt puhuu Hjallis: Kenen kanssa vietän yöni? Nämä uutiset minä luen, tällä oli merkitystä, eikä sillä, pitääkö Ruotsin liittyä Natoon. Madelainen uusi raskaus toki kiinnostaa, mutta siitä ei lehdessä vielä ole ehtinyt olla juttua.  Varmasti pian tulee.

Elvis nähty hengissä! Luin juttua henkeä pidätellen, enkä välittänyt katsoa lähijunan lähtöaikaa Hiekkaharjuun. Menisi junia myöhemminkin. Viikonloppumatkustelijoiden tuuppimista en huomannut. Luin jutun moneen kertaan. Elvis oli tosiaan nähty hengissä! Ei edes Amerikassa, Memphisissä, kotikaupungissaan, tai edes Gracelandissä, tuossa Kuninkaankodissa, vaan täällä Suomessa. Kuopiossa! Kallaveden rannalla Ranta-Toivalassa pienelle ihailijapiirille esiintymässä.  Minun nuoruuden kotikonnullani, silloin kun häneen rakastuin. Luin jutun yhä uudelleen. Kertaillen ja huokaillen. Se oli siinä, totuus, lopultakin!

Tiesin että se oli totta! Sen oli oltava. Olimme itkeneet Kuopion tyttölyseon luokkatoveriemme kanssa kuultuamme Elviksen muka kuolemasta elokuussa 1977, toistakymmentä vuotta lyseosta lähdettyämme. Olimme kokoontuneet suremaan Elvistä. Eivät siihen surutaloon silloin kyllä kaikki luokkatoverit tulleet, valittivat kuka mitäkin, jotkut hurahtaneet jopa Mattiin ja Teppoon.

Surimme kyyneliä vuodatellen ja Kuninkaan muistoksi maljoja nostellen. Mutta päättelimme pitkän illan lopuksi, että rakkaamme kuolema ei ollut oikea. Elviksemme ei yksinkertaisesti voinut olla kuollut!  Kaiken täytyi olla valhe, salaliitto!

Ei! Rakkaamme oli vain halunnut vetäytyä suloisen vaimonsa Priscillan ja tyttärensä Lisa Marien kanssa rauhaan julkisuuden loputtomalta höykytykseltä. Ilmoittivat Priscillan muka eronneen jumaloimastamme miehestä. Emme koskaan olleet uskoneet sitä!  Eivät he olisi voineet:  Kuningas ja Kuningatar.  Entä heidän rakas tyttärensä Lisa Marie, kaiken kuninkuuden perijätär.  Priscilla oli kaunis kuin Diana parikymmentä vuotta myöhemmin.

Uskoimme sittemmin, että Dianankin kuolema oli ollut vain paparatsien juoni. Uusi salaliitto! Diana eläisi, jossakin rakkaan Dodinsa kanssa ja odottaisi kunnes häly tuon turman ympäriltä olisi häipynyt. Tosin rakastimme myös Charlesia ja Camillaa, heidän uutta nuoruuttaan, joskin sisäisten ristiriitojemme säestäminä.  Että kehtasivatkin elää moista kaksoiselämää Hovin silmien alla.

Mutta nyt se olisi tässä! Kuninkaan Suuri Paluu! Ja vielä Suomessa, lapsuuteni ja nuoruuteni kotikonnuilla Kallaveden rannoilla.  Muistona ajoista, jolloin Elvis oli Elvis, Kuopio oli Kuopio, ja Irmeli, minä nimittäin, olin vielä Irmeli.

Olin kahdesti tehnyt pyhiinvaellusmatkan Elviksen väitetyn kuoleman jälkeen hänen kotikartanolleen Gracelandiin, Tennesseen Memphisiin, ja muistoksi molemmilla matkoilta ostanut yhden Kuninkaan käyttämän silkkihuivin. Niihin kerrottiin tarttuneen hänen hikeään ja parfyymiaan, kuten saattoi voimakkaasta kestotuoksusta aistia. Pidin niitä kuin lapsi unilelua rinnoillani ja kuvittelin unissani Elviksen hyväilevän minua käärinliinojen läpi.

Keskellä Helsingin rautatieaseman hallia, toisten tönittävänä, lopulta tunsin olevani sama nuori Irmeli uudelleen, vuosikymmenten jälkeen. Tajusin tuona hetkenä, että olin pitänyt itseäni valmistautuneena Kuninkaan jälleennäkemiseen, ylösnousemukseen, resurrectione. Hän ei koskaan ollut kuollut, halunnut vain pysytellä loitolla maailman melskeistä. Valmistella uutta tulemistaan: raivoavaa Tutti Fruttia, Jailhouse Rockia, tai raastavaa kiihkoa, kuten One night with you, joka sai pikkuhousunsuojan kostumaan. Tai hempeitä balladeja, kuten I can’t help falling in love with you   tai liikuttavan syvällistä Crying in the Chappel, joka sai sydämeni vuodattamaan kyyneliä Hänen puolestaan yhä uudelleen.

Havahduin ja säpsähdin. Olin asemahallissa savolaisen myöhäiskesäisen kypsyvän ruiskuhilaan lailla ajatuksiin uponneena menettänyt kolme Hiekkaharjun junaa. Mitä mahtaisi kotona Pera tuumia, tavallisesti olin tulossa eläkeläistuttaviani tapaamasta aina samaan aikaan. Mutta nyt kerrankin veisin sille Lehden, jossa olisi Uutinen. Siinä olisi selitys.

Tein lähijunassa  elämäni suurimman päätöksen: Nyt oli ryhdyttävä tiedottamaan. Ei vain kuopiolaisille, eikä suomalaisille, vaan koko maailmalle, että Kuningas hengittäisi, eläisi keskuudessamme, esiintyisi taas! Meille. Lopulta kaikkien näiden pitkien vuosien jälkeen. Kuopiossa. Savon sydämessä. Suomen? Ei? Euroopan? Ei! Koko maailman pääkaupungissa!

Olin hurmiossa tullessani kotiin. Peran kanssa tosin yritin ottaa asian esiin rauhallisesti, arvelin tietäväni entuudestaan, mitä seuraisi.

Pera sanoi, että äijä olisi kasikymppinen, ellei kysymys olisi erillisestä ylösnousemuksesta. Mitä ihmettä ei ollut tapahtunut, kuin joskus parituhatta vuotta sitten. Jos siihenkään on ollut uskomista. Tuo houkka! Miksi koskaan olin nainut tuon Reijo Taipaleen rakastajan.

Otin yhteyttä Kuopion Tyttölyseon 1950 -luvun lopun luokkatovereihini. Ilmoitin ilosanomani ja loistavan uuden ajatuksen: Elvis tulisi valtavalle yleisölle esiintymään Kuopiossa! Jos kerran hän oli esiintynyt Kuopion Ranta-Toivalassa pienelle piirille, niin miksei saman tien koko maailmalle! Me, asiantuntijat, toimisimme järjestäjinä.

Ehdotin tapahtumapaikaksi satamapaviljonkia, mutta päättelin, että se olisi Kuninkaalle liian pieni. Entä jos pääsylippujen hinnaksi laitettaisiin 1500 euroa, ehkä se Kuninkaalle riittäisi. Ottaen huomioon Häneen vihkiytyneen kannattajakuntansa maassamme. Eikä vain Suomessa, vaan koko maailmassa! Meillä tulisi olemaan satatuhantinen yleisö, myisimme TV- oikeuksia miljoonayleisölle. Puhumattakaan muusta oheismyynnistä, lehdistöoikeuksista, rihkamakauppaoikeuksista!  Ei sittenkään, tarvitsisimme suuremman areenan. Olin kauppakoulussa opiskellut markkinointia, päättelin että Satama olisi Kuninkaalle liian vähäistä, rahvaanomaista.

Perustimme projektitiimin, E-ryhmän. Hoitaisimme järjestelyt ja yhteydet Kuninkaan markkinointiorganisaatioon. Esiinnyin E-ryhmän kokouksissa aina jompikumpi Elvis-huivi kaulassani, enkä jättänyt tuomatta julki, mistä nuo pyhäinjäännökset olivat peräisin.

Oli hoidettava oikeudet, promootio- ja esiintymispalkkiot, sponsorit, luvat, ympäristöviranomaiset huomioon ottaen, paikka, aika, markkinointi, järjestysmiehet. Sopimukset!  Kaikki oli valmisteltava. Meillä oli uskomaton tehtävä, mutta olimme saaneet kahdentoista hengen tyttölyseolaisen Toimeenpanevan komitean piirissä nostatettua uskomattoman hengen Elvikseemme: Hän Elää!

Pera lupautui järjestysmieheksi, tosin vain sillä ehdolla, että hänen tarvitsisi maksaa vain puolet pääsylipun hinnasta. Mutta en voinut antautua korruptioon. Ilmaista sisäänpääsyä saattoivat toivoa vain E-ryhmän jäsenet ja sponsorit, joiden panos ylitti 100 000 euroa. Sekä Kaupunginhallitus, puolisoineen, joiden päätöksistä koko operaatio riippui.

Mietimme konserttiareenaa. Totesimme, että satamapaviljonki olisi hyvinkin vähäinen paikka maailman laajuisen satatuhatpäisen yleisön areenaksi. Mihin mahtuisi paikalle saapuva tuollainen yleisö?  Ehkä kannattaisi varata läheinen Väinölänniemen kenttä? Mutta mitä sanoisi KuPS, jos heidän pelejään jouduttaisiin peruuttamaan?  Ettekö te voisi siirtää yhtä Veikkausliigan matsia jonnekin muualle? Tai toiselle päivälle? Meillä on tiedossa jotain suurta! Niille emme tietenkään voineet paljastaa suurta suunnitelmaa.

KuPSin vastaus oli, että haetannooko tuo mittään, jos siirrettään peli jonnekkiin muuvalle. Kuhan kassootta semmoesen miljoona eoroo vuokroo statioinista..

Entä Rissalan lentokenttä?  Ainakin tilaa olisi tarpeeksi, muuta tarvittaisiin taivaisiin nouseva esiintymislava, jotta Kuningas voisi nousta kaiken kansan näkyville.

Mutta Finavia, joka maan lentokenttiä hallitsi, kieltäytyi jyrkästi uhraamasta ajatustakaan asiallemme. Perustelivat päätöstään, sillä että paikkakunnalle mahdollisesti ehkä virtaisi niin tuhottomasti ihmisiä, että tarvittaisiin tilaa kymmenille ylimääräisille tilauslennoille, ja mihinkä nämä ihmiset sitten lentäisivät, jos ei Rissalaan mahtuisi? Ja sitä paitsi tavallistenkin lentovuorojen olisi päästävä alas ja ylös.

Ilmoitimme niille mielipiteemme maailmanhistoriallisten tapahtumien estämisestä maailman tärkeimmässä kaupungissa Kuopiossa, mutta Finavian tyypit kohauttelivat olkapäitään ja sanoivat,  että rouva on hyvä ja järjestää konserttinsa ihan missä huvittaa.  Paiskasin oven kiinni ja kiroilin noille Elviksen kieltäjille. Häpesin niiden puolesta.

Entä jos varaisimme koko kaupungin kuningasareenan! Ei mitään vähäistä. Vain suurin ja korkein riittäisi Hänelle.  Kuningas esiintymään Puijon hyppyrimäelle!  Televisiointi koko hiihtostadionille, sadalle tuhannelle ihmiselle. Eivät pääsisi ihailijat lähentelemään, ja repimään Kuningastamme kappaleiksi. Se oli siinä!

Kaikille Kuopion toreille ja aukioille myisimme matkamuistomyyjille tiloja EP-materiaalin levittämiseksi. Päätimme perustaa erikseen markkinointiyhtiön EP-markkinointi OY:n, jonka kautta kattaisimme omia kulujamme. Teettäisimme kopioita huiveistani, kuitenkin ilman Hänen Hikeään ja parfyymiaan.  Tuotosta Kuninkaan oma organisaatio epäilemättä lohkaisisi leijonan osan. Mutta mehän olimme liikkeellä vain Hänen vuokseen.  Aus Liebe zur Kunst – opetti joku saksaa lukenut luokkatoverimme.  Muss i denn, muss i denn, lauloi Kuningas asepalvelustaan Saksassa suorittaessaan. Olin katsonut G.I. Blues -elokuvan yksitoista kertaa.

Paikallisten, Kuopion esiintymisen kuvioiden katsoimme olevan järjestyksessä. Entä muut asiat? Mieleeni tuli, missähän Kuningas itse tällä hetkellä majaili, Kuopiossa, Ranta-Toivalassa näyttäytynyt ja nähty? Emme olleet tuota, epäilemättä oleellista asiaa tulleet syvällisesti miettineeksi.

Olimme lähetelleet amerikkalaiselle Gracelandin promoottorille lukuisia kyselyjä. Ensin sähköpostitse. Ja kun niihin ei kuulunut vastausta, lopulta kirjeitse.  Odotimme. Emme voineet muuta kuin odottaa.  Paikalliset valmistelut olivat pistettä vailla valmiita. Ei ollut muuta tehtävissä kuin odottaa.

Hermostuimme, kun emme saaneet vastauksia. Mutta päätimme: Graceland ei ollut edes oman tilanteensa tasalla. Me tiesimme: Kuningas elää. Kokoonnuimme ja päätimme jatkaa: Elvis elää, Suuri Gaala odottaa vain toteuttajaansa.

Uskoimme, että kuninkaalla oli oma maailmanlaajuinen organisaationsa piilossa suurien tapahtumien järjestämiseksi. Vaikka vain pienessä Suomessakin.  Kuopio kyllä siitä nousisi maailman kartalle, muutenkin kuin Hannes Kolehmaisen, KuPS:n ja Paavo Lipposen myötä.

Mutta huolestutti: olimme joukolla joutuneet sijoittamaan varojamme erilaisiin varauksiin jo kymmeniä tuhansia euroja, ja monet alkoivat hermostua, olivat ottaneet paljon lainaa suureen lähetystyöhömme. Muutamat alkoivat kysellä, tulisiko tästä mitään.  Monet olivat pantanneet yritykseemme leskeneläkkeillä rahoittamiaan asuntoja lainojemme vakuudeksi.  En voinut syyttää heitä. Yrityksemme oli uhkarohkea, mutta luotin Kuninkaaseen ja hänen ylösnousemukseensa Kuopiossa.

Olin salaa ottanut lainaa kesämökkiämme vastaan 50 000 euroa ja toisen samankokoisen summan siirtänyt yhteiseltä tililtämme Elvis-elää -nimellä perustamallemme tilillemme Osuuspankkiin.  Olin ohimennen kertonut Peralle, että olin lyhentänyt yhtä vanhoista Rautavaaran kunnassa olevan rintamamiestilaan kohdistuvista Pellonraivaus Oy:n veloistamme kesken kauden. En koskaan ollut ymmärtänyt mitään rahoista.  Pera ei ollut koskaan kiinnostunut Kuninkaasta. Enkä koskaan ollut antanut sitä sille anteeksi.  Sen mielestä Reijo Taipale ja Eikka Grön olivat kuninkaita.

Tangokuninkaita! Eivät oikeita Kuninkaita. Kaduin uudelleen, että koskaan olin mennyt sen kanssa naimisiin. Tuhkamuna. Olin lopettanut antamasta sille, kun Kuningas v. 1977 oli mainittu kuolleeksi. Siitä se oli kiukustunut ja ruvennut käymään naistentansseissa, olin kuullut kerrottavan.  Kuningasta levyiltä kuunnellessani olin hiljaa hyväillyt huiviani.

Olimme olleet kovassa kiireessä kaikkien järjestelyjemme kanssa. Joku oli ehdottanut, että palkkaisimme jonkin helsinkiläisen ohjelmatoimiston hoitamaan järjestelyt, mutta Tarja ja minä sanoimme, ettei sellaista voinut hesalaisten verenimijöiden varaan laskea, pumppaisivat kaikki voitot itselleen, sen mitä Kuninkaalta olisi jäämiä.  Siihen kuitenkin Tarjan mies, Jaska, joka oli juristi, sanoi, että asiassa olisi niin paljon byrokratiaa ja tehtäviä, ettemme siihen pystyisi tai osaisi. Sanoi kuulleensa juuri uudesta Kuopioon perustetusta ohjelmatoimistosta ElvisForEver.

Kyrsivin mielin luovutimme konsertin järjestelyt tuolle pumpulle. Olivat esiintyneet Puijonsarvessa järjestetyssä tilaisuudessa hienoissa pukimissa. Pari-kolmekymppisiä kloppeja, mitä ne luulivat tietävänsä Kuninkaasta. Mutta olivat kertomansa mukaan järjestäneet Elvis- ja muita tapahtumia maailmanlaajuisesti. Koko niiden esittelymateriaali, jota ne suolsivat videotykistä pimennetyn kabinetin valkokankaalle, oli yhtä näyttämösavua ja ilotulitteiden räiskettä. Esiintyjistä ei tuolla videolla päässyt perille. Mutta tämä meidän oli hyväksyminen.

Sitten Visakorttini luottoraja ylittyi, ja jouduin kertomaan Peralle, että tilini oli typötyhjä. Olin varma, että se ymmärtäisi, tarvitsin vähän lainaa siltä, sanoin. Vain siksi, kunnes Kuninkaan Kuopion esiintymisen tuotot aikanaan runsain mitoin virtaisivat tileillemme.  Ei ymmärtänyt.  Huusi.

Ilmoitin hänelle eroavani siitä, hänestä epäuskoisesta, joka oli pettänyt minua vuosikymmeniä: olemalla uskomatta Kuninkaaseen. Se naureskeli minulle ja keljuili, että katsotaan sitten, kun suuri konserttimme on toteutunut.

Ei suostunut allekirjoittamaan eropapereitani, joita olin lähettämässä käräjäoikeudelle. Tuhahti ja väitti roudan aikanaan ajavan porsaan kotiin.  Rupesi katsomaan Kauniita ja Rohkeita.

Löin sitä vanhalla Seiskalehdellä, sidoin Kuninkaan huivin kaulaani ja lähdin ulos. Ilmoitin, etten palaisi ennen kuin Elvis olisi meille miljoonille uskovaisille näyttäytynyt ja esiintynyt.  Se oli nauranut keljusti, ottanut ryypyt jallupullostaan.  Inhosin sitä. Kuningas ei olisi koskaan käyttäytynyt tuolla tavoin.

Rahalla ei olisi väliä. Millään ei olisi väliä, kunhan olisimme nähneet Kuninkaan. Liekeissä. Kuulleet Hound Dogin, Blue Suede Shoesin  ja Love Me Tenderin.  Pitkien vuosien jälkeen. Ajattelin sitä, ja huivini kastui kyynelistä muistellessani. En osannut hetkeen edes toivoa. Vain uneksia. Valvoin pitkiä öitä Elvikseni huiveja hyväillen.

Rahasta keskustelimme kuitenkin E-ryhmässä. Ja tarvittavista sopimuksista. Suunnittelemanne H-hetki lähestyi: elokuun 1. Se oli oleva lauantai, Elviksen ylösnousemuksen päivä.  Entä kaikki tärkeimmät sopimukset! Missään ei näkynyt Kuningasta itseään edustamien tahojen virallisia vahvistuksia. Mutta EFE -ohjelmatoimistomme vahvisti ja todisteli, että kaikki sopimukset olivat kunnossa. Ne oli vain julistettu salaisiksi, jotta vältettäisiin maailmanlaajuinen kilpailu esiintymisoikeuksista Euroopassa, ei vain Kuopiossa. Emmehän halunneet menettää suurta palkintoamme suuren rahan markkinoille. Tosin tuota paikallista ohjelmatoimistoa epäiltiin yhteistyöstä hämärien piirien kanssa. Kerrottiin Tarjan miehen, Jaskan olevan joku ElvisForEverin taustavoimista. Huhusta vaihdettiin vain muutama sana, emme halunneet puuttua pintakuohuun itse asian kustannuksella. Mutta jouduimme lisäämään vakuuksiamme panostuksena Suomen ja Kuopiomme alttarille. Pera sitä kiroili: taas muutama tonni tyhjän pantiksi.

Lopulta julkaisimme suuren projektimme EFE:n laatiman suunnitelman mukaan: enää ei olisi kilpailijoiden taholta mitään menetettävää. Lähetimme ilmoitukset kansainvälisille tietotoimistoille, Reutersille, Bloombergille ja tietenkin STT:lle.  Sekä suuriin kansainvälisiin lehtiin: Der Spiegel, Life, Time, Apu ja Seura.  Sekä tietenkin suurelle tietolähteellemme Seiskalle:

Elvis, The King esiintyy Kuopiossa (Finland, Europe). Elokuun 1. 2015. Liput internetistä: elviselää.fi. Vain yksi suuri otsikko riitti, emme ryhtyneet määrittelemään yksityiskohtia.  Maksetuista pääsylipuista ilmenisivät yksityiskohdat. Tämä oli EFE:n poikien toimintamalli. Aloimme luottaa yhä enemmän heidän organisointikykyynsä.

Odotimme kiihkeästi uutistoimistojen reaktioita. Olimme haukkoina seuranneet, olisiko Kuninkaan ylösnousemuksesta ollut uutisia muualla viihdemediassa. Nashvillessä, Memphisissä, Tennesseessä, Kuninkaan kotiseuduilla, joissa aikojen alusta oli tiedetty kaikki Kuninkaan edesottamuksista.  Mutta Internetissä vallitsi synkkä tyhjyys. Ei edes Seiskan asiasta aikanaan julkaisema kiihottava uutinen aiheuttanut värinää Gracelandin virtuaalisessa ympäristössä.

Olimme pettyneitä, mutta samalla myös nousevan toivorikkaita: Olimme etulinjassa julkaisemaan Kuninkaan uuden tulemisen. Muut eivät tavoittaisi meitä! Mutta meidän oli ollut toimittava nopeasti. Kuningas eläisi, tulisi meidän keskellemme. Laulaisi meille, siunaisi meitä musiikillaan.

Olimme ottaneet yhteyttä Gracelandiin yhä uudelleen konserttiin liittyvän kansainvälisen julkaisumme jälkeen, ja lopulta vastaus saapui. Sykkeemme nousi! Hikoilimme, kun avasimme sähköpostia. Luimme ja yllätyimme: Saimme vastauksen omalta EFE:ltämme, joka välitti meille lämpimät terveiset Gracelandistä: Kaikki tulee olemaan järjestyksessä: Kuningas on varannut meille aikansa haluttuna päivänä!

Riemastuimme, hypimme tasajalkaa ja halailimme toisiamme. Itkimme ilosta. Pyyhin varoen kyyneleeni Hänen Huiviinsa.  Olimme suuren juoksumme huipulla! Päämäärämme, se oli siinä: Kuningas todella nähdään Kuopiossa!

Mutta sanoman loppuosa sai meidät synkistymään: Lähettäkää rahaa 299.000 US-dollaria valmistelukulujen kattamiseksi.

Masentuneina kokoonnuttiin muistorikkaaseen Puijonsarveen  ja mietittiin. Koko E-joukon rahalliset mahdollisuudet olivat finaalissa. Olisiko avustusta saatavissa enää muista lähteistä?  Suomen Kulttuurirahastosta? Eivät ne ymmärtäisi. UMO, tai mitä niitä nyt oli, elivät vanhassa kulttuurissa. Kulturfonden? Emme olleet tuomassa estradille Evert Taubea vaan Elvis Tauben! Niiden olisi ollut parasta se uskoa. Entä Savon Sanomat? Olimme neuvottomia. Kuopion kaupungilta ei enää herunut senttiäkään. Kaupunginhallitus nimittäin oli äänestyspäätöksellä 8-7 hyväksynyt 550 000 euron apuraha-anomuksemme Pohjois-Savon muistelluimman tapahtuman tukemisesta sitten Suomen sodan v. 1809 Sandelsin Toivalan taistelun. Ehkä johtuen kaupunginhallituksen jäsenille puolisoineen pöydän alta luvatuista ilmaislipuista.

Lopulta ohjelmatoimistomme kuitenkin toi hyviä uutisia. Tuo summa voitiin maksaa vasta konsertin jälkeen, kun pääsylipputulot olivat käsillä.

Mutta Pera oli ihmetellyt toistuvaa rahan imua hankkeessamme. Mihin kaikki hupeni? Oliko uutinen Elviksestä hengissä tosiaan julkaistu vain Seiskassa? Eikö missään muualla? Tuommoista maailman suurinta tapahtumaa sitten Napoleonin Waterloon, tai Berliinin muurin kaatumisen. Tai Timo Soinin Suuren Jytkyn v. 2011 eduskuntavaaleissa.

Ilmoitin Peralle, että Seiska on aina ollut uusien uutisten jäljillä ennen muita, kaikenkarvaisia haukkoja ja paparatseja. Niitä, jotka ajoivat Dianan kuolemaan. Kiinnitin Peran huomiota siihen, että Seiskan uutisessa Kuningas tulisi esiintymään vain Suomessa. Siksi suuri juttu oli vain Seiskan heiniä. Olivat jo tehneet miljoonavoitot vain kyseisen numeron levikillään, ja moninkertaistaisivat voitot Suuren Esiintymisen jälkeen. Koko maailma olisi häpnadilla lyöty!

Pera kysyi, paljonko saisimme provisioita Seiskalta. En yhtään ymmärtänyt mitä se tarkoitti.

Viimein myös Ruotsin merkittävin todellinen uutislehti, Aftonbladet havahtui uutiseemme: Elvis lever? Sjunger i Kuopio, Savolax? Tosin uutisen perässä oli kysymysmerkki.  Myyntimme hypähti hetkeksi useilla tuhansilla, joskin pahat kielet väittivät, että niistä valtaosa oli ilmaisella pressikortilla varustettujen skandaalinkäryisten paparatsien varauksia lehdistökatsomoon.  Emme välittäneet. Nyt laulettaisiin lopulta Kuopio maailmankartalle.

Lopulta kaikki oli kunnossa ja lähtölaskenta käynnissä. Kohu maailmalla oli valtava! Tai oikeastaan vain Ruotsissa ja Suomessa.  Oikeastaan lopulta vain Suomessa.

Suuri päivä! Olin hermostunut, olimme saaneet raportin lippujen ennakkomyynnistä. Aluksi ne oli revitty käsistä viikkoja ennen, mutta sitten myynti jostakin syystä oli laimentunut. Olimme tehostaneet ilmoittelua: Elvis nähty hengissä: Esiintyy Kuopiossa 1.8.2015. Uusi lippujen myynnin aalto oli vyörynyt kassamme. Mutta H-hetkellä vielä miljoona euroa puuttui odotuksiimme nähden.

Suuri päivä! Lava oli korkealla kuin vuoren huippu. Niin kuin itse asiassa olikin. Olimme kaupungin lahjana saaneet käyttöömme Puijon mäkihyppytornin. Sieltä Kuninkaalle näyttäytyisi koko Kuopio. Ja puoli kauneinta Suomea. Kyyneleet olivat tulvineet silmiini, kun olin ajatellut, kuinka Jumalani katsoisi korkeuksistaan rakastamaani seutua ja maata.

Konsertti näytettäisiin yhdeksän TV-kameran avulla koko mäkimonttuun kokoontuneelle satatuhatpäiselle yleisölle. TV-kuva heijastettaisiin hyppyrin otsapintaan ja tuomaritornin kaikille sivuille. Mutta niin, että ainoastaan maksaneilla katsojilla oli näkyvyys alueelle. Tuhansien wattien äänentoistoa emme voineet emmekä halunneetkaan tietenkään estää. Valittelimme toisaalta: kulttuuripummeja olisi kertymässä tuhansittain vain kuuloetäisyyden päähän.

Tarkkaamostani seurasin kiinnostuneena yleisöämme. Nuorisoa näytti olevan vähänlaisesti, olin pettynyt. Eivät ymmärtäneet hyvästä musiikista mitään, eivät osanneet kunnioittaa Kuningasta, hänen ainutlaatuista ääntään ja esiintymistään. Hyppivät ja huusivat joidenkin puolialastomien maskeerattujen tatuoitujen huumehörhöjen koikkelehtiessa lavoilla kitaroiden rääkyessä ja rumpujen paukkuessa sydäntä särkevästi. Inhosin syvästi nykynuorison musiikkia.

Yleisömme näytti paljolti koostuvan hieman ikääntyneemmästä joukosta, mutta oli seurassa huomattava määrä ihmisiä, jotka kutsuivat itseään nuoriksi aikuisiksi, mitähän sekin edusti. Jotkut olivat vahvistaneet itseään kunnon festaritapaan etukäteen. Lehtimiehiä oli heille varattu katsomotila pullollaan.  Yleisön viihtyvyyden takasivat lukuisat lörtsy- ja Hanna Partasen kalakukkokioskit. Ihmisiä oli alkanut virrata juhlapaikalle useita tunteja aikaisemmin.

Mäen K-pisteen tasalle oli rakennettu viisimetrinen barrikadi estämään kymmeniä tuhansia ihailijoita kipuamaan alamäkeä ja edelleen kiipeämään torniin ihailemaansa Kuningasta suutelemaan. Hänelle oli suotava esiintymisrauha.

Suuri päivä! Olin koko päivän ollut huolissani! Kuningas ei ollut näyttäytynyt meille! Mutta EFE:n pojat lohduttivat: Hän oli saapunut kaupunkiin.  Koska? Kuinka? Oliko se totta? Kysyimme siitä monta kertaa, mutta meille vakuutettiin, että kaikki tulisi olemaan järjestyksessä. Kuningas ei arvattavasti halunnut julkisuutta, tiesi että matkamuistojen metsästäjät repisivät hänet kappaleiksi, mikäli olisivat olleet perillä hänen liikkumisistaan. Sanoin muille sen olevan totta: olin nähnyt lukuisten joukkioiden liikuskelevan kaupungilla kantaen We-want-Elvis -banderolleja. Meidän, järjestäjien piti suojella häntä viimeiseen asti.

Huolistamme meidät vapautti lopulta ohjelmatoimistolta viime hetkellä tullut tieto, että Kuningas tuotaisiin salakäytävää pitkin hyppytornin hissille, josta Hän nousisi Puijon ylimmälle myrskyn kestävälle lavalle esiintymään.

Entä hänen taustakuoronsa?  The Jordanaires? Eikö se seurannutkaan mukana? Tuo suloäänien joukko? Mutta meille selitettiin, että se ei millään olisi sopinut budjettiin. Saataisiin digitaalisesti hoidettua taustalle.  Sitä paitsi Pera oli väittänyt niiden aikapäivää sitten ikäännyttyään potkaisseen tyhjää, koko laulurastasporukan. En uskonut. Entä muu taustabändi, soittajat?  Hyvä kysymys! Luuletteko, että etelämaalaisten soittajien herkät sormet kestäisivät kaukaisen pohjolan kesälläkin kylmiä tuulia? Ei, bändi soittaisi näkymättömissä mäkitornin huipun sisätiloissa.  Vain Kuningas itse näyttäytyisi yleisölle television välityksellä. Olimme haltioituneita ohjelmatoimiston kaikenkattavasta asioiden hallinnasta.

Olin vaivihkaa työntänyt EFE:n johtajan käteen toisen rakkaista huiveistani vietäväksi Kuninkaalle lahjana hänen ikuiselta ihailijaltaan ja muistoksi esiintymisestä Suomessa. Vähän tuo johtaja hymähteli, mutta sanoi toimittavansa asian.

Sydämeni sykki lähes kahtasataa minuutissa. Nyt. Lopultakin. Kaikki oli valmista. Hyppyrin nokalla oli ensimmäinen lämmittelybändi soitellut jotain Paul Ankan 50-luvun menestyskappaleita. Niille kansa oli buuannut ja vaatinut Elvis-tyylistä rockia. Toinen lämppäreistä oli matkinut Beatlesia, ei ollenkaan huonolla menestyksellä, ja yleisö yli ryhtynyt odotuksesta kohisemaan, se kuului valtameren aaltojen pauhuna äänitarkkaamoon, missä istuin korvat kuumina.

Suuri hetki. Lämppärit olivat häipyneet.  Hiljaisuus. Hyppytornin betonisissa kupeissa välkähtelevä laservaloshow pimeni. Taustalta, kuin syvistä kellareista hiljaa kasvaen alkoi ukkoseksi kumisten jymistä Also Sprach Zarathustran valtava bassosointi vahvistuen tuhansien wattien voimaan.

Sitten räsähti ilotulitus ilmoille. Rakettien räiskeessä satatuhatpäinen yleisö alkoi revetä, tanssia ja halata toisiaan ja repiä vaatteitaan päältään.  Ja lopulta alavatsaa myllertävän Zarathustran jyrinän ja vaskipuhallinten fanfaarien häipyessä ilmoille kajahti Kuninkaan taustabändin kiihkeärytminen tunnusmelodia.

Sietämätön odotuksemme palkittiin lopulta. Ilotulituksen räiskeessä uudelleen kirkastuvien värivalonheitinten ristitulessa ja violetin teatterisavun seasta tornin ylimmälle tasanteelle rakennetulle lavalle ilmaantui… niin minun täytyi tarkentaa katseeni TV-monitoreihin.

Kyllä! Hän se oli. Kuningas, en ollut uskoa silmiäni. Yritin nähdä tarkemmin ja kirosin huonoja silmälasejani. Mutta en voinut erehtyä.

Hän se oli! Valkoisessa kullalta kimaltelevassa leveälahkeisessa puvussaan, täydessä loistossaan kiiltävissä pikimustissa hiuksissaan, hieman vatsakkaampana kuin muistin. Mutta annoin anteeksi, olin itsekin kärsinyt keskikehon liikalihavuudesta jo vuosia.  Elvis, edelleen saman rakkaan kitaransa kanssa.

Tuhatpäinen yleisö oli nostanut kiikarit silmilleen mylvien haltioituneesti. Katsoin tarkkaan uudelleen ja lopulta näin, mitä sydämeni pohjasta olin halunnut: Elviksellä oli kuin olikin minun huivini kiedottuna kaulaansa!  Olin pakahtua onnesta. Minun oma rakas huivini Kuninkaan kaulassa! Oli kuin enkelit olisivat laulaneet onnestani. Pienen Suomen pienen Irmelin huivi. Huokailin syvään.

Ohjelmalehtisen mukaan Kuningas esittäisi meille, kylmän karaisemille pohjoisen koville pojille ja tytöille jotain lämmintä, jotain Havaijilta, jotta pääsisimme jakamaan jotain hänen lämpimistä tunteistaan meitä, pohjoisen raavasta kansaa kohtaan.

Kuningas tervehti ystävällisesti vilkuttaen ihailijoilleen saaden aikaan valtaisan kiljunnan. Näin muutamien nuorempien repivän hiuksia päästään ja ojentelevan niitä tornin huippua kohti.

Lopulta Hän tarttui kitaraansa: You ain’t nothing but a Hound Dog…

Yleisö mylvi suosiotaan ja oli painaa viisimetrisen barrikadin nurin mäen K-pisteessä. Näin, että Peralla järjestysmiehenä oli vaikeuksia estää ihmisiä kiipeämästä muurille pitäen toisiaan astinlautoina. Itkin onnesta. Tätä hetkeä varten olin elänyt 68 pitkää vuotta.

Kappaleet seurasivat toinen toisiaan. Esiintyjä oli lähes pudota lavalta hurjan Blue Suede Shoesin tanssin pyörteissä, oli ikä alkanut kuitenkin painaa. Mutta Kuningas kiitteli meitä ihanaksi yleisöksi, esitteli kohteliaasti välissä myös bändinsä vaikka ei sitä näkyvissä ollutkaan.

Esityksen aikana vaihtui valkokankaille heijastettu videokuva vuoroin Kuninkaaseen, vuoroin hänen vanhoihin valokuviinsa ja filminpätkiin menneistä konserteista. Yleisö ulvoi yhä kovemmin. Hieman petyin, olin halunnut nähdä enemmän lähikuvaa Kuninkaasta Tornissa, Kuopiossa, Suomessa, lähelläni. Toivoin näkeväni Hänelle lahjoittamani huivin yhä uudelleen hänen kaulaansa kiedottuna.  Mutta ohjaaja halusi ilmeisesti näyttää suuremman kuvan Kuninkaasta koko hänen historiansa aikana. Jouduin myöntämään itsekkyyteni suuren tapahtuman edessä.

Lähes tunnin kestäneen Kuninkaan esiintymisen päätti jakso hänen laulujaan elokuvasta Sininen Havaiji. Toiseksi viimeisenä soinut hidas lempeä I can’t help falling in love with you sai kyyneleeni virtamaan koskena. Olin tuota laulua karaokessa toistellut kymmeniä, ellen satoja kertoja. Olin niin sanomattoman onnellinen.

Sitten kaikki vain äkkiä oli ohi. Kuningas vilkutteli tornistaan ja kiitteli meitä vielä ihanaksi yleisöksi ja oli äkkiä poissa. Laservaloshown hiljalleen himmetessä taustalle jäi soimaan hänen surullinen sävelmänsä It’s over.

Kuljin seuraavat päivät kuin unessa hypistellen ja hyväillen jäljelle jäänyttä Elvis-huiviani. Hieman pettynyt olin, ettei Elvis ollut maininnut nimeäni esiintymisensä yhteydessä, että olin palauttanut hänelle jotain läheistä, hänen oman huivinsa vuosikymmenten jälkeen. Edes lähettänyt terveisiä. Nostanut pienen Irmelinsä maailmankartalle, taivaaseensa. Mutta ymmärsin, kuninkailta ei voinut kaikkea odottaa.

En osannut ryhtyä mihinkään, ja Pera sanoi lähtevänsä kaupungille syömään kun kotona uhkasi nälkäkuolema. Istuin vain ja huokailin.

Mutta lopulta oli vain palattava arkeen. Kuukauden kuluttua oli projektimme tilinpäätöskin valmis. Osoittautui, että lipputulot kaikesta huolimatta olivat jääneet pahasti pakkaselle. Lainamme saimme maksetuksi, mutta omat säästömme olivat menneet. En jaksanut surra menetystä kauan, olimmehan saaneet aikaan jotain elämää suurempaa, järjestäneet konsertin Kuninkaalle, nähneet hänet hengissä. Se, ja vain se, oli ollut arvokkaampaa kuin mikään maallinen. Eläkkeillämme olimme tähänkin asti pärjäilleet.

Jälkeenpäin jotkut yleisönosaston viisastelijat tosin väittivät, että koko konsertti oli ollut feikkiä: kappaleet olivat puheosia myöten äänitteitä Elviksen Havaijin konsertista tammikuussa 1973, väittipä joku kirjoittaja vielä omistavansa levynkin kyseisestä konsertista.

Roskaa! Osasihan Kuningas laulunsa alusta loppuun ja lopusta alkuun!

Väittivät myös näytöstämme tuon levyn play-back esitykseksi. Jatkoivat, ettei Puijon hyppytornin huipun Elvis ollut edes pysynyt monitoreista nähdyn laulunsa ja kitaran rämpytyksenä kanssa ämyreistä kuullun äänitteen rytmeissä. Kunhan liikutellut suutaan jossakin tahdissa. Kuningas oli kiistakirjoituksen mukaan saapunut ja poistunut kenenkään näkemättä ja kuulematta, kuin kuka tahansa maankiertäjä. Miksei hän ollut käyttänyt kuuluisia lentokoneitaan Hound Dog II:a tai Lisa Marieta ja vaaleanpunaisia Cadillac-autojaan?

Loukkaannuin. Kirjoitin tulenpalavan kipakan vastineen: kaikki oli ollut ja mennyt niin kuin olimme toivoneet. Kukaan ei ollut vaatinut rahojaan takaisin!

Pahat kielet väittivät edelleen, että joitakin tyyppejä muka oli konsertin jälkeen yön pimeydessä nähty hiippailleen hyppytornin juurelle pysäköityyn Skoda Octaviaan ja sitten hurutelleen minne olivatkaan hurutelleet. Tiettävästi jonnekin Ranta-Toivalan suuntaan.

Lisäksi kerrottiin kaupungilla, että ohjelmatoimistomme ElvisForEver oli lakannut olemasta jokseenkin pian konsertin jälkeen. En minä pahoista puheista välittänyt. Joskin ihmetystäni herätti pari vuotta jälkeenpäin, että Tarja ja hänen juristimiehensä Jaska olivat jostakin Etelä-Suomen rannikkokaupungista ostaneet hulppean, kolme miljoonaa maksaneen omakotitalon. Kohautin olkapäitäni: hyvin näyttivät lakimiehet tienaavan.

En uskonut huhuja. Säilytän yhä toista huiviani, jota hyväilen muistoissani. Nettikaupasta sittemmin hankin tuon tallenteen Kuninkaan konsertista Havaijilla vuonna 1973, jota yhä unelmoiden kuuntelen. Pera ei siitä perusta, väittää minua vähän seonneeksi. Olinhan kuitenkin nähnyt Elviksen, Kuninkaani hengissä, oli se sitten Ranta-Toivalan Elvis tai kuka tahansa.

Pekka Purra